Teekulttuurin tutkimus ja lähdemateriaali

Ote esseestä:

Uskonnontutkijoita on usein kritisoitu heidän etäisyydeestään tutkimuskohteisiinsa. Esimerkiksi James Frazer ja Edward Burnett Tylor, klassiset "nojatuoliantropologistit", eivät tehneet varsinaista kenttätyötä kohderyhmiensä parissa vaan luottivat eri tahoilta keräämiinsä toisen käden kirjallisiin lähteisiin.

Henkilökohtaisen kosketuksen puute tutkimuskohteeseen luo monia ongelmia. Silloin tutkija joutuu luottamaan täysin toisten keräämään aineistoon, materiaaliin, jonka keräämistä ei välttämättä ole ohjannut tieteellinen intressi vaan henkilökohtainen kiinnostus. Toisen käden etnografisen aineiston rajaamisesta ei voi koskaan olla varma; emme voi tietää mitä mahdollisesti elintärkeitä huomioita kirjoittaja on jättänyt huomiotta. Lisäksi nojatuolitutkijoilta saattaa puuttua henkilökohtainen suhde tutkimaansa kulttuuriin kokonaisuutena, ja onkin aiheellista kysyä kuinka laadukasta tutkimusta voi suorittaa tietystä ilmiöstä ilman kulttuurin, esimerkiksi kielen ja sosiaalisten rakenteiden, syvempää tuntemusta. 

Kenttätyön vaatimus koskettaa tietyllä tavalla vanhaa uskontotieteen ongelmaa tutkijan roolista tutkimansa uskonnollisen ryhmän parissa. Pitääkö tutkijan pidättäytyä täysin uskonnolle ulkopuolisena, vai tuleeko tutkijan pyrkiä ensin näkemään ilmiö myös sisältäpäin ennen kohteesta etääntymistä ja tutkimuksen suorittamista, vai voiko uskontoa tutkia vain uskonnollinen ihminen? Kulttuurintutkimuksessa kyse on tietysti usein vain tutkijan suhteesta tiettyyn kulttuuriin, harvoin mistään niin dramaattisesta kuin uskosta. Kenttätyön tärkeyttä korostavat tuntuvat vaativan tutkijalta joko täysivaltaista jäsenyyttä tutkimaansa kulttuuriin tai edes mahdollisimman tiivistä yhteistyötä kohteen kanssa, jos tutkijan sisäpiiristatuksen ajatellaan olevan mahdoton saavuttaa. Lopulta kysymys on myös kulttuurin tuntemuksen eri asteista: kuinka kauan kentällä pitää viettää aikaa tunteakseen kulttuurin täysin ja voidakseen kokea olevansa oikeutettu esittämään perusteltuja mielipiteitä kohteestaan?

Nykypäivän fragmentaarinen kulttuuriyhteiskunta erilaisine alakulttuureineen ja jopa alakulttuurien eri ryhmittymineen kannustaa tarkastelemaan perinteisiä kysymyksiä uudelleen. Miten toimia tutkimuskohteen kanssa, joka on joko erittäin vaikeasti saavutettavissa esimerkiksi alueellisen hajaantumisen vuoksi tai joka ei vastaanota ulkopuolisia henkilöitä piirinsä? Entä miten luoda kattava käsitys kulttuurista, joka vaatii jäseniltään erityisten taitojen kehittämistä ja niiden jatkuvaa kultivoimista? Pohdin näiden kysymysten merkitystä ottamalla esimerkiksi modernin teekulttuurin, erityisesti sen länsimaisessa muodossa.

Itä-aasialainen taiteellinen ja filosofis-mystinen teekulttuuri on viime aikoina levinnyt pikkuhiljaa myös länteen, jossa se on muodostanut erillisen alakulttuurinsa suuren massateekulttuurin sisälle. Tämä teekulttuuri muodostaa oman saarekkeensa erotettuna paitsi valtavirtaa edustavasta modernista länsimaisesta teekulttuurista, myös Itä-aasialaisesta kulttuurista, josta liike alunperin on lähtenyt. Dialogia käydään erityisesti Itä-aasialaisen kulttuurin kanssa, mutta vakavan kielimuurin ja käännösten puutteen vuoksi kulttuuristen vaikutteiden vaihto on hidasta ja sulkeutunutta. Muutamista kieliä ja kulttuuria taitavista yksilöistä ja pienistä ryhmittymistä on muodostunut eräänlaisia portteja itään, jotka huolehtivat klassisten tekstien ja tiedon kääntämisestä sekä uusien vaikutteiden esittelemisestä länteen. Länsimaisen teekulttuurin sisällä on myös monia tietoa välittäviä sekä kerääviä toimijoita, jotka käsittelevät uutta tietoa sitä mukaan kuin itämaista kontaktia omaavat ensikäden tiedon välittäjät sitä tuottavat. Toisaalta tämä rakennelma on johtanut vuolaaseen informaation kiertoon länsimaisessa teekulttuurissa, mutta toisaalta verkostossa liikkuu paljon kyseenalaista tietoa, jonka totuudesta tai asemasta Itä-aasialaisessa teekulttuurissa on vaikea saada selkoa.

Lisäksi pussiteekulttuuriin verrattuna itä-aasialaisvaikutteinen teekulttuuri on jakaantunut pieniin irrallisiin saarekkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Erilliset toimijat ovat kyenneet luomaan huomattavaa verkostoitumista paikallisen toiminnan kautta, mutta kulttuuri ja tieto ovat ennen kaikkea päässeet leviämään (ainakin alkuvaiheissa) Internetin välityksellä erilaisten blogien, keskustelualueiden sekä muiden kanavien kautta. Ollaan siis tilanteessa, jossa suurin osa kulttuurisesta tiedosta on ripoteltu ympäri verkkoa sekä muutamiin kirjoihin. Jos haluamme tutkia erityisesti länsimaista teekulttuuria, on siis pakko palata eräänlaiseen "tietokonetuoliantropologiaan" ja turvautua hyvin suurelta osin toisen käden lähteisiin. Tällöin tutkijan lienee parasta pitää yllä tervettä epäluuloa tiedon alkuperää ja totuudellisuutta kohtaan, ja kiinnittää huomionsa ennen kaikkea siihen, miten eri toimijat ja ryhmittyvät käsittelevät, vastaanottavat, välittävät ja tuottavat tietoa omista lähtökohdistaan käsin katsoen.

Ei silti pidä unohtaa, että vaikka suuri osa kulttuurin sisäisestä keskustelusta käydään verkossa, on teekulttuurin vankka pohja jokaisen teenjuojan käytännöllisessä harjoituksessa. Tähän puoleen kulttuurista pääsee tutustumaan pintapuolisesti esimerkiksi erinäisissä teehuoneissa ja teetapahtumissa, mutta kun lähes koko alakulttuurin pääpaino on jatkuvan (yksityisen) taidon kultivoinnin kautta saavutettavassa kokemuksessa, olisi tutkijan aiheellista vähintäänkin seurata useiden teenharrastajien harjoitusta pitkällä aikavälillä monien haastatteluiden kera. Ei välttämättä ole tarvetta pyrkiä itse saavuttamaan sisäpiirin näkökulmaa kulttuuriin henkilökohtaisen harjoituksen myötä, mutta tietynlainen eläytyvä empaattisuus on tärkeää, kuten kaikessa muussakin humanistisessa tutkimuksessa.