maanantai 20. elokuuta 2012

Kritiikin arvo

Kriitikkoa pidetään sekä teekulttuurissa että monissa muissakin taiteenlajeissa usein turhana hahmona, jonka henkilökohtaiset mielipiteet jäävät vain yksilön omiksi totuuksiksi eivätkä voi antaa mitään objektiivista kuvaa teoksesta. Kuitenkin haluaisin puolustaa niitä moniulotteisia vaikutuksia, joita kritiikillä voi ja pitäisi olla.

Ensinnäkin kriitikko tuskin kirjoittaa ensisijaisesti yleisölleen, vaan tekstinsä kautta kartuttaa henkilökohtaista havaintokykyään ja omia taitojaan. Tarkkailemalla teoksen piirteitä, niiden tasapainoa tai epätasapainoa, oppii jatkuvasti tarkastelemaan tulevia teoksia yhä paremmin sekä ottamaan epäkohdat itse huomioon omissa suorituksissaan. Parhaassa tapauksessa kritiikki voi myös opettaa lukijaa havannoimaan uusia puolia teoksista, jolloin hän on entistä valmiimpi teosten itsenäiseen tarkkailuun. Lisäksi kritiikki pitää taiteenlajia näkyvillä ja välittää tietoa uusista teoksista. Usein arvostelut eivät edes yksipuolisesti keskity kirjoittajan omiin näkemyksiin, vaan saattavat myös tarjota teoksen historiaa tai taustatietoja kritiikin sivulla. Periaatteessa kritiikin kautta myös valmistajat ja välittäjät saavat palautetta teoksistaan ja voivat oppia suorituksistaan, mutta esimerkiksi teen kohdalla palaute taitaa harvoin yltää niin pitkälle. Lopulta, vaikkakin tämä on hyvin epätodennäköistä, saattaa lukija löytää kriitikon, jonka maku on niin samanlainen omansa kanssa, että arvostelut eivät enää kuvasta pelkästään subjektiivisia mieltyksiä, vaan tavoittavat edes hetkellisiä häivähdyksiä objektiivisuudesta.

Yksi taiteen teorioista pitää taidetta ilmaisuna, joka pyrkii selventämään tiettyyn aiheeseen liittyviä tunteita/ajatuksia sekä houkuttelemaan myös yleisöä tarkastelemaan aihetta teoksessa esiintyvästä näkökulmasta. Teoksen tunteiden tai aiheen tutkiminen voidaan tietysti erottaa puhtaasta materiaalin ja muodon tarkastelusta, mutta lopulta myös teoksen muoto on olennainen osa ilmaisua. Joten ainakin niin pitkälle kun taidetta pidetään teoksen ilmaisun tarkkailuna pelkän passiivisen vastaanottamisen sijasta, voidaan kritiikkiä/arvostelua pitää olennaisena osana taidekokemusta.

perjantai 10. elokuuta 2012

Ali Shan 1996

 (Ostettu: Camellia Sinensis)

Vahvaa paahteisuutta kuivien lehtien tuoksussa; jauhettua kahvia sekä Muzha Tieguanyinin tummuutta. Myös kuivia, salmiakkia muistuttavia sävyjä, sekä taustalla hieman siirappimaista tai limppumaista makeutta.

Äärimmäisen paahdetut lehdet aukeavat kunnolla vasta kolmannella haudutuksella. Ensimmäiset kaksi haudutusta jäävät miedoiksi heikoin riisikakkusävyn sekä tummasta paahdosta juontavan vahva liköörimäisen hedelmäisyyden hallitsemiksi. Suutuntuma pysyy näissä ensimaljoissa hyvin heikkona, mutta siinä on selkeä kirkas terä, joka ehkä kielii paahteisuuden alla piilevästä oolongista. Lehtien auettua loppusessio on melko tasaista: tuoksu on tumman kermainen ja hieman paahteinen sekä  maku liköörimäisen makea. Suutuntuma pysyttelee loppuun saakka paksuna, ja siinä on yhä alkuhaudutuksissa esiintynyttä miellyttävää kirkkautta.

Viime aikoina ikääntyneiden oolongien maailmassa paahtamattomat teet ovat tuntuneet tulevan muotiin. Usein näitä vastoin rinnastetaan karrella palaneet vanhat oolongit, jossa paahteisuus lähinnä peittää teen alkuperäistä kehnoutta. Vaikka tämäkin Alishan on todellakin karrelle palanut, on se kuitenkin maku- ja tuoksuprofiililtaan suhteellisen monipuolinen – esimerkiksi verrattuna monotoniseen 1958 Bai Haoon. Siksi mielestäni paahdetuilla iätetyillä oolongeilla on oma paikkansa, vaikka jäinkin toivomaan tältä teeltä hieman kevyempää paahtoa. Nyt en ole varma erottaisinko tätä teetä toisista hyvin vahvasti paahdetuista oolongeista, esimerkiksi Muzha Tieguanyinistä. Mausta tai tuoksusta ei löytynyt mitään selkeitä iän merkkejä, joka taas pistää pohtimaan tarkemmin oolongien ikääntymisen prosessia. Ymmärtääkseni oolong tarvitsee ilmaa ja kosteutta ikääntyäkseen, joten miten käy teen, josta jokainen paahto poistaa kosteuden (sekä lisäksi ehkä myös tappaa lehtiin jo pesiytyneet mikrobit yms.)?

Jos paahto tosiaan ikään kuin hidastaa ikääntymistä, alkavat iättämissuunitelmani tarkentumaan. Jo aikaisemmin olen nimittäin huomannut, etten itse pidä täysin ilmatiiviissä tilassa iätetyistä oolongeista, jotka kymmenienkin vuosien jälkeen muistuttavat vastapoimittua teetä. Toisaalta en haluaisi myöskään peittää liikaa teen alkuperäisiä ominaisuuksia paahdolla, mutta en myöskään aio hylätä täysin ideaa paahtamisesta iättämisen yhteydessä.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Tee ja luonnonkauneus

Viime postauksessa vilahti määritelmä taiteesta ilmaisuna, joka esittää jonkin aiheen tietystä näkökulmasta ja kutsuu yleisöä jakamaan tämän näkökulman. Teen kannalta tämä käsitys on ongelmainen, sillä määritelmä tuntuu olettavan taiteilijan, joka valitsee teokseen tietyn aiheen ja näkökulman. Teessä taas taiteilijaa ei periaatteessa ole olemassakaan. Tietysti teen prosessoijat sekä teen hauduttaja vaikuttavat huomattavasti lopulliseen teemaljaan ja tulevat näin lähelle taiteilijan roolia, mutta lopulta hekin lähinnä ohjailevat teen ominaisuuksia hienovaraisesti, pyrkien usein ilmaisemaan teen olemuksen mahdollisimman puhtaana.

Tee onkin lähempänä luonnonkauneutta kuin inhimillisen prosessin seurauksena syntynyttä taideteosta.  Teen luonnollisuus on selkeästi havaittavassa teemaljasta, josta ei heijastu yksittäinen taustatekijä vaan pikemminkin luonnon majesteettinen hiljaisuus. Luonnonkauneuden vuoksi tee on erityisen sopiva teokseen uppoutumiseen ja rauhalliseen kontemplointiin. Silti teetä voi tarkastella myös kuten perinteistä taideteosta reflektion avulla. Eri teelaadut usein tuovat mieleen tiettyjä aiheita tai tunteita: iätetty tee esimerkiksi herättää usein kunnioitusta ja vaikutelman iän myötä saavutetusta viisaudesta, kukkainen oolong keväistä herkkyyttä ja huolettomuutta sekä nuori pu'erh kärsivällisyyttä ja toivoa tulevaisuudesta. Prosessoinnin myötä teen ulkoinen olemus saavuttaa tuhansia muotoja, jotka ainakin toisinaan pystyvät herättämään suoria mieleyhtymiä juojassa. Lisäksi vielä laajemman aihekirjon tarjoaa itse juojan mieli, joka luonnonkauneuden tyhjyydessä pystyy heijastamaan teehen siitä puuttuvan teeman. Näin ollen jokainen teesessio juojan tarkastelun kohteena muodostaa aidon ja ainutlaatuisen taideteoksen.