keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Saviliesipäivitys

Olen viime aikoina syventynyt savilieden käyttöön, ja monien yritysten sekä turhautuneiden epäonnistumisen purkausten kautta alan pikkuhiljaa olemaan sinut kyseisen välineen kanssa. Tässä jotain koottuja huomioita sekä käytännön asioita liettä koskien.


Hiilet, sytytys, keittäminen

Ensinnäkin hiilet – todella vaikeita saada syttymään. Perushiilet saattaa saada helposti syttymään esimerkiksi tuohella, mutta oliivihiilet ovat erittäin hankalia. Kokeilin rypsi- ja naftapohjaisia sytytysnesteitä, mutta huomasin nopeasti etteivät ne käy sytyttämiseen. Sytytysnesteet jättävät epämiellyttäviä kemiallisia tuoksuja ja savuttavat, eivätkä oliivinsiemenhiilet edes syty niiden avulla!

Vastaus löytyi lopulta parafiinipohjaisista sytyspusseista. Ne savuttavat hetken sytytyspussien palamisen jälkeen, mutta tämä loppuu nopeasti, eivätkä pussit jätä lainkaan ylimääräisiä tuoksuja.

Kun oliivihiilet (tai normihiilet) on sytytetty, asetetaan savikannu liedelle ja odotellaan. En ole varma kuinka paljon tuulettaminen auttaa keittämisessä, mutta sitä kannattaa kokeilla. Huomioi myös, että hiiliä saattaa joutua lisäämän muutaman kappaleen kesken keittämisen.

Kiehumispisteen lähenemisen huomaa ensimmäisenä äänestä: tuntuu edelleen hieman kummalliselta saada tuo ääni kuulumaan pelkästään hiilillä, näin elektronisiin vedenkeittimiin tottuneena. Seuraavaksi pannu alkaa puskemaan höyryä, jolloin vesi yleensä jo kiehuu. Lopulta kansi alkaa hyppelehtimään huvittavasti kiehumisen saavuttaessa täyden voimakkuutensa.

Nyt, miten saviliedellä keitetty vesi eroaa elektronisen vedenkeittimen vedestä?

Ensinnäkin vesi pysyy huomattavasti kauemmin lämpimänä (verrattuna muoviseen vedenkeittimeeni), joka taas auttaa teesession venyessä pitkäksi. Muutenkin vesi tuntuu lämmittävän syvemmin: jopa kannun kahva tuntuu kuumalta ja pinta höyryää kauemmin. Itse pannu on kooltaan ja muodoltaan loistava: sivukahva ja nokka sopivat hyvin tarkkaan ja hitaaseen kaatamiseen. Ennen jouduin aina pitämään toisella kädellä teekannua ilmassa, jotta saisin kaadettua vettä tarkasti isolla 1.5l vedenkeittimelläni. Nyt voin vain hymyillä normaalien vedenkeitinten kömpelyydelle.

Verrattuna oliivihiilillä keitettyyn veteen, vaikuttaa muovikeittimen veden suutuntuma ohuelta ja terävältä, maku neutraalilta, lähes kirpeältä. Hiilivesi on paksua, pehmeää ja rakenteeltaan hienojakoista (en tiedä paljon tästä johtuu yksinkertaisesti saven vaikutuksesta). Maussa on hitaasti suussa etenevää makeutta, joka tiivistyy miellyttävästi kielen takaosan reunoille.Vaikea kuvitella, että tällaista efektiä löytyisi pelkästä vedestä.

Pääsin lopulta hauduttelemaan Wu Dong Song Zhong -dancongia oliivihiilivedellä ja Chao Zhou -teekannullani: tämän pitäisi olla eräänlainen unelmakombo kyseiselle teelaadulle. Aikaisemmin huomasin jo, että Chao Zhou -kannu auttoi lieventämään dancongin voimakasta, terävää luonnetta, joka sai olon välillä hieman heikoksi. Tämän lisäksi hiilivesi toi suutuntumaan paksuutta ja painoa sekä tuntui jopa vahvistavan tuoksua. Vihdoin löysin sen saman taian Wu Don Song Zhongista kuin maistaessani sitä ensi kertaa @ Jadepisaran TKUHQ!

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Baisao

Waddel, Norman 2008: Baisao - The Old Tea Seller: Life and Zen Poetry in 18th Century Kyoto. Berkeley: Counterpoint.


Baisao syntyi vuonna 1675 Hizenin maakuntaan Kyushussa, paikkakunnalle, jonne munkki Eisai oli aikoinaan kylvänyt ensimmäiset Kiinasta tuomansa teesiemenet. Hänen isänsä oli kungfutselainen lääkäri, joka kuului Hizenin hallitsevaan sukuun, ja oli myös ansioitunut runoilija sekä chado-teeseremonian harjoittaja.

Hizen sijaitsi lähellä Nagasakia, jossa sijaitsi ainoa ulkomaalaisille (kiinalaisille ja hollantilaisille) avoin satama. Tätä kautta oli muutama vuosikymmen ennen Baisaon syntymää saapunut Japaniin kiinalaisia zen-opettajia, jotka muodostivat kiinalaisvaikutteisen Obaku-koulukunnan Japaniin. Juuri tätä zen-suuntausta Baisao alkoi opiskelemaan 11-vuotiaana.
Hän vietti suuren osan munkkivuosistaan matkustellen ja vieraillen eri opettajien luona, mutta enimmäkseen hän pysytteli opettajansa luona Kyushussa Ryushin-ji -temppelissä. Opettajansa kuoleman jälkeen, vietettyään melkein kolmekymmentä vuotta Kyushussa, Baisao suuntasi pääkaupunkiin Kiotoon, ja tästä alkoi hänen elämänsä seuraava suuri vaihe.

Noin vuodesta 1725 Baisao vietti kymmenen vuotta matkustellen Kioton ja Osakan alueella, kunnes viimein asettui noin 60-vuotiaana Kiotoon myymään teetä. Ensin hän myi teetä pysyvyllä paikalla Fushimi-sillalla, mutta lopulta alkoi pystyttämään kauppansa erityisesti paikallisten nähtävyyksien luokse. Matkoillaan Baisao kuljetti teevälineitään hartioillaan kahdessa bambu-kantokorissa. Hän ei pyytänyt teestään maksua, mutta keräsi lahjoituksia bambuputkiin henkensä pitimiksi.

Vuonna 1741 Baisao joutui palaamaan Hizeniin uusimaan lupansa, joka mahdollisti toiminnan Kyushun maakunnan ulkopuolella. Täällä Baisao rekisteröi itsensä Osakan asukkaaksi vältääkseen matkustusluvan rajoitukset, ja luopui pappiudestaan. Baisao otti maallikkonimekseen Ko Yugai. Hän piti silti yllä yhteyksiä munkkiystäviinsä ja myös asui ajoittain buddhalaisissa temppeleissä.

Noin 70-vuotiaana Baisao alkoi opettamaan zeniä. Hänen oppilaisiinsa kuului muutamia munkkeja sekä maallikkoja. Vuonna 1754, noin 80-vuotiaana, Baisao ei enää kyennyt toimimaan aktiivisesti teenmyyjänä, vaan poltti teevälineensä ja keskittyi zenin opettamiseen. Tänä aikana Baisao ansaitsi elantonsa lähinnä kalligrafialla ja lahjoituksilla. Baisao kuoli 88-vuotiaana vuonna 1763. Baisaon toivomuksia noudattaen hänen ystävänsä sirottelivat hänen tuhkansa Kamo-jokeen.

Eräitä kiinnostavia johtopäätöksiä voi vetää Baisaon runoista, jotka kertovat tuon ajan teekulttuurista. Ensinnäkin Baisaon valmistama tee oli senchaa, lehtiteetä, joka oli vielä uutuus Japanissa. Ilmeisesti hän myös haudutti teetä suoraan kannussa, jossa keitti vetensä. Kannun manitaan ollen kiinalaista savea, ei rautaa kuten chadossa käytetyt tetsubinit. Kirjassa on myös maalaus tästä savikannusta: siinä on kahva sivulla, ja tässä se muistuttaa huomattavasti Chao Zhou -lieden kannua. Ilmeisesti näitä kannuja ja liesiä (joita kutsuttiin bofuraksi) tuotiinkin Kiinasta Japaniin, ja näiden pohjalta syntyivät japanilaiset teekannut, joissa on myöskin kahva sivulla. Useassa runossa Baisao myös mainitsee polttaneensa liedessä männynkäpyjä sekä puun lehtiä, aika kaukana nykyaikaisesta ihanteesta käyttää Chao Zhou -liedessä vain parhaimpia oliivinsiemenhiiliä! Erittäin mielenkiintoista on myös se, että Baisao käytti maifan-kiviä vedessään. Nykyaikanakin jotkut teenjuojat pyrkivät parantamaan vedenlaatuaan uittamalla näitä kiviä teevedessään.


Baisaon runoissa on havaittavissa selkeää pessimistisyyttä teekulttuurin suhteen. Moneen otteeseen hän valittelee, että ihmiset keskittyvät vain teen värin, tuoksun ja maun arvioimiseen, jolloin teestä jää puuttumaan oleellisin, hengellinen osa. Baisaon aikaan tee ehkä saavuttikin suosiotaan eräänlaisena kultturellina vapaa-ajan harrastuksena. Tämä jako on varmasti olemassa vielä tänäänkin, mutta on huvittavaa ajatella, mitä Baisao olisi sanonut tämän ajan pussi- ja markettiteestä!

Tässä muutama suosikeistani:

Making the busy streets my home,
right down in the heart of things
only one friend shares my poverty
a single scrawny staff:
Having learned the ways of silence
amid the noisy urban life
I take things as they come to me
and everywhere I am is true.

It doesn't take seven cups like Master Lu says,
My guests get old Chao-chou's 'one cup tea';
And whoever can grasp the taste in that cup
Whether stranger or friend, knows my true mind.

Under a row of shade trees by a many-virtued pond
I sit by my bamboo brazier awaiting the passing trade
perfume from lotus blossoms floats over the pond
pure sounds of sutra-chanting descend from the upper story.
In the earthern pot waves rise from the flavorless tea
the pine wind quavers like music from a stringless lute–
and all this happens, all is enjoyed
within the small small space of my mind.