keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Theodor Adorno ja esteettinen hedonismi


Palatakseni aikaisempaan postaukseen, olen löytänyt uusia näkökulmia kyseiseen aiheeseen Theodor Adornon Esteettisen teorian sivuilta. Ajatukset ovat toistaiseksi olemassa vain sekaisina muistiinpanoina, mutta koitan purkaa ne tähän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Koska Adornon kirjoitustyyli on erittäin hankalaa ja monitulkintaista tulen myös antamaan muutaman sitaatin tarjotakseni mahdollisuuden omaan pohdintaan (vaikka kontekstista irrotettuna tekstiä saattaa olla kovin vaikea ymmärtää).

Adornon estetiikkaa määrittää suuressa määrin jako eräänlaiseen aitoon taiteeseen ja kulttuuriteollisuuteen. Teollisuus liittyy tietenkin kapitalismiin ja porvarillisuuteen, joka alistaa taiteen liiketoiminnaksi, helpoksi standardoituksi sunnuntainautinnoksi. Tällöin kulttuuri alkaa myös muistuttaa kapitalismin sisäistä logiikkaa: taide on ennen kaikkea aistimellisuutta, helposti vastaanotettavaa rentoutumista ja työkyvyn uudistamista. Adornon teorian mukaan taiteen arvo siis johdetaan sen intuitiivisiin aspekteihin, teessä nämä lienee helppo käsittää aistien rekisteröimiksi sävyiksi sekä toisaalta myös päihtymykseksi.

Porvarillinen kulttuuri vaatii taiteen ilmenemisen olevan täysin intuitiivista ja henkisen sisällön täysin käsitteellistä; tästä muodostuu ehdoton raja, Adornon sanoin kuten vapaa-aika ja työ. Tästä voisi johtaa esimerkkejä tiettyyn vahvan taolaiseen teekulttuuriin, joka tosin tuntuu samaistavan teen kokonaisuudessaan, myös teen henkisen sisällön, intuitiivisuuteen. Tällöin saatetaan varoitella teen opiskelusta ja käsitteellistämisestä intuitiivista totuutta vastaan. Toki käsitteellinen työkin sallitaan teekulttuurissa ja toisinaan sitä arvostetaan paljon, esimerkiksi teeklassikoiden muodossa, mutta jako intuitiivisen teenautinnon ja käsitteellisen teetietouden (yms.) välillä on melko ehdoton.

Tarkemmin pohdittuna idea taiteesta vapaa-aikana ja työvoiman uudistajana sopii osittain hyvin teekulttuuriin. Nimittäin monet teekirjat tuntuvat pitävän teen ylimpänä arvona nimenomaan rentoutumista ja stressinpoistoa, jota ilman elämä nyky-yhteiskunnassa olisi lähes sietämätöntä. Toisaalta ei ole aina selvää asettuuko tee näissä tapauksissa täysin yhteiskuntaa vastaan (kuten on usein tapana naturalistisemmassa teekulttuurissa) vai pidetäänkö teetä ainoastaan helpotuksena, josta löytää energiaa jatkaa.

Kulttuuri heijastaa myös toista porvarillista piirrettä. Nimittäin kun taidetta lähestytään aistimellisesti, on vaarana taiteen vieraantuminen kuluttajasta tavarana, jonka menetystä pelätään kuin omaisuuden menettämistä. Tämä fetisistinen käsitys taiteesta jonain jota voidaan omistaa, mutta reflektiolla tuhota, vastaa käsitystä omaisuudesta ja sen kuluttamisesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Täytyy myöntää että tästä käsityksestä olen itsekin kärsinyt ja nimenomaan taolaisen/naturalistisen teefilosofian kautta. Esimerkiksi The Leaf varoittelee jatkuvasti artikkeleissaan liian teen opiskelun tai liian harrastelijamaisuuden vaaroista sen perusteella, että se saattaa vähentää teenautintoa.

Jos edellä mainitut Adornon esittämät ajatukset käsittelevät taidenautintoa ala-arvoisemman kulttuuriteollisuuden kannalta, liittyvät seuraavat käsitykset enemmän 'korkeampaan' taiteeseen.
Adorno vastustaa porvarillista aistimellisuutta / (nautintohakuista) kulttuurikulutusta sillä perusteella, etteivät 'taiteeseen hävinneet' pidä taidetta objektina eivätkä välttämättä saa nautintoa yksittäisistä suorituksista, mutta silti taiteesta vierottautuminen olisi heille sietämätöntä. Tämä vastaa mielestäni erittäin hyvin teekulttuuria siinä mielessä, että teestä on vaikea tai mahdoton saavuttaa strandardisti joka kerta korkeimpia fiilareita, mutta silti teetä välttämättä juodaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi käsittää niin, että Adorno jotenkin halveksuisi taiteen aistimellisuutta, päin vastoin. Hänelle taiteen henkinen sisältö avautuu ja konstruoituu vain teoksen aistimellisten piirteiden kautta, ja Adorno myös tuntuu arvostavan huomattavasti eräänlaista absoluuttista taidenautintoa, subjektin katoamista teokseen. Silti on syytä pohtia seuraavaa sitaattia eräänlaisesta esteettisestä hedonismista:

"Taiteeseen liittyvä halun momentti, protesti universaalisti välitettyä tavaraluonnetta kohtaan, on omalla tavallaan välitettävissä: se joka uppoutuu taideteokseen, vapautuu aina liian vähän antavan elämän kurjuudesta. Tällainen halu saattaa kohota huumaukseksi. Tätä tilaa ei niukka nautinnon käsite tavoita, se soveltuu lähinnä nautinnosta vieraannuttamiseen."

Adornoa on moitittu esteettiseksi elitistiksi ja olen ainakin jollain tasolla samaa mieltä. Hän tuntuu esimerkiksi usein vähättelevän taiteen aistimellisia piirteitä rankasti muun muassa henkisyyden ja totuussisällön kustannuksella (toisaalta pitää muistaa, että Adornolle henkisyys ja loppupeleissä ns. totuusisältökin nousee aistimellisuudesta). Tätä elitististä kuvaa hälventää tämä loppusitaatti, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä taiteen henkisyyden ja aistimellisuuden välille:

" Milloin henkistä ei suoriteta konkreettisesti esteettisessä rakenteessa, vakiintuu emansipoitunut henkinen elementti alempiarvoiselle temaattisen materiaalin tasolle. Henkistyminen kääntyy aistimelliselle vastakkaiseen usein omaa eriytymistään - itsessään jotain henkistä - vastaan, ja tulee abstraktiksi. Henkistyminen oli varhaisina aikoinaan primitiivisyyden saattelemaa ja taipuvainen barbariaan vastustuksessaan aistimellista kulttuuria kohtaan; fauvistien koulukunta korotti tämän ohjelmaksi. Taantumus on vastarinnan varjo affirmatiivista kulttuuria kohtaan. Taiteen henkistymisen täytyy osoittaa kyvykkyytensä nousta tämän taantumuksen yläpuolelle ja saavuttaa alistettu eriytyminen jälleen takaisin; taide rappeutuu muutoin hengen väkivaltaiseksi teoksi."