Qimen Hong Xiang Luo

(Kuvan lähde: Jadepisara)

"Hong Xiang Luo eli tuoksuva punainen kotilo on Anhuin maakunnan teentutkimusinstituutin 90-luvun lopulla kehittämä uudenlainen Qimen-teelaatu. Se tuotetaan samasta Zhu Ye Zhong -pensaslajikkeesta kuin perinteinen Qimen, mutta tee muokataan paahtamisen aikana Bi Luo Chun -vihreän teen tavoin spiraalimaiseksi.
Tämän teen on tuottanut Hu Guo Sheng(胡国生) Qimenin Guixi-kylässä(贵溪村). Tuotantoajankohta oli 2. huhtikuuta 2011. Tee on tehty käsityönä alusta loppuun. Joissain lehdissä on nähtävissä vihreää väriä, joka on merkki siitä, että lehti ei ole hapettunut täydellisesti. Tämä on täysin normaalia ja merkki siitä, että lehtien hapettumisen aloittava rullaus on suoritettu hellävaraisesti käsin." -Jadepisara

Kun ostin tätä heinäkuussa 2011 oli tee erittäin aromikasta; huumaava kukkien ja hedelmien sävykirjo tulvahti esiin joka kerta teepussia avattaessa. Nyt voin huomata kuivien lehtien tuoksun tasaantuneen huomattavasti, vaikka niistä löytyykin vielä kosteaa raikkautta ja hienostunutta kirjavuutta.

Teenä tätä Qimeniä hallitsee täysin sen aromaattisuus. Sen haistaa välittömästi haudutetussa teessä, se kulkeutuu suun kautta takaisin nenään ja lopulta palaa nielusta voimakkaana jälkituoksuna. Aromaattisuus pysyy vahvana jopa ensimmäistä maljaa seuraavan hajuaistin turtumisen jälkeen, johon monet teet tyssäväät. Mausta on vaikea sanoa, koska sen linkittää niin selvästi hajuun, mutta ainakin Qimenissä on loppuun asti puolensa pitävää selvää makeutta.

Jotenkin tee vaikuttaa tasaantuneen kuluneiden kuukausien aikana. Ensimmäisillä kerroilla muistan kuinka alkuhaudutukset tekivät hyvin voimakkaan vaikutuksen, mutta tee tuntui menettävän nopeasti tuoksunsa ja suutuntumansa. Nyt suutuntuma ja maku ovat joko kehittyneet tai heikentynyt tuoksu ei vie niiltä niin paljoa huomiota. Nautin edelleen erittäin paljon tästä Qimenistä, tulee varmasti olemaan mielenkiintoista nähdä kuinka näin aromaattinen ja 'herkkä' teelaatu muuttuu vuosien iätyksellä.

Chawan

Olen pitkään karsastanut japanilaista teetä ja erityisesti matchaa; outo alitajuinen ilmiö, joka liittyy lähinnä yleiseen välirikkoon japanilaisen kulttuurin kanssa tai siihen järkyttävään teepulveriin, jota minulle joskus matchana myytiin. Noiden traumojen päivät ovat kuitenkin jo ohi, joten päätin hankkia chawanin ja erän kunnon matchaa.

Päädyin valitsemaan tämän tsekkiläisen Jiří  Duchekin valmistaman kulhon, koska arvostan erittäin paljon hänen työetiikkaansa. Hänen töissään yhdistyvät paikalliset luonnonmateriaalit, perinteiset työmenetelmät sekä vahva persoonallisuus. Esimerkiksi tämä chawan, joka on valmistettu paikallisesta savesta, sadevedestä ja pajulasitteesta sekä poltettu puu-uunissa, on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.  Jos ymmärsin oikein, tämänkaltaista paksuja pisaroita muodostavaa lasitusta kutsutaan bidoroksi. Pisarat ovat luovat erittäin eläväistä effektiä kulhoon ja antavat parempaa tuntumaa otteeseen. Lisäksi sisäpintaa koristaa hieno (kuvissa huonosti näkyvä) tenmoku/tianmu tyyppinen väritys. Jäniksen turkin sijaan tämän kulhon väritys yhdistettynä reunan rosoiseen tummuuteen muistuttaa tosin enemmän iiristä. Koko lasitusta peittää pienet säröt, joita ei valitettavasti ole mahdollista erottaa kuvista. Ajan myötä säröjen pitäisi tummentua teepatinasta ja luoda lisäeffektiä kulhoon. Olen myös erittäin perso tämän kulhon havainnostamille vääristyneille muodoille ja lasittamattomalle pinnalle. Tässä chawanissa reuna on mielestäni vielä suhteellisen maulla vääntynyt verrattuna joihinkin äärimmäisen vääristyneisiin kulhoihin. Paljaan saven kosketus tuntuu mielenkiintoiselta – ainoastaan hieman häiritsee tapa, jolla kulhon jalka on ikään kuin liimattu kulhon runkoon. Lisäksi paljas savi on niin rosoista, että pelkään jatkuvasti sen alkavan lohkeilla pelkästä kosketuksesta.

Duchekin teekulhot olivat yllättävän edullisia verrattuna aasialaisten taiteilijoiden töihin. Saman olen huomannut ainakin erään toisen arvostamani tsekkiläisen keramiikon töistä. Epäilenkin, että näiden keramiikkojen chawanien arvo saattaa kohota huomattavasti ajan myötä.

Valitettavasti en ole vieläkään päässyt kokeilemaan matchaa tästä chawanista. Olen kuitenkin kokeillut hauduttaa ja juoda vihreää teetä suoraan kulhosta, joka on sekin toki hyvin miellyttävää.

Kertomus

Saanen kertoa pienen tarinan eräästä anonyymista serkustani, joka lapsena harrasti innokkaasti teetä yhdessä koko kaveripiirinsä kanssa. Teetä maisteltiin ja fiilisteltiin, teepusseja keräiltiin vihkoihin ja vertailtiin ystävien kokoelmiin. Eräs kaveruksista jopa tapasi kantaa mukanaan salkkua, joka oli täytetty erilaisilla teepusseilla.

Ulkomaanmatkoillakin fokus pysyi vahvasti erikoisien teelaatujen metsästämisessä, joita sitten jaeltiin koko teepiirille maisteltavaksi. Toisinaan kaveruksilla oli tapana myös kokoontua yhteen juomaan teetä yömyöhään saakka. Teetä keiteltiin pannu kerrallaan ja analysoitiin ja hehkutettiin, tyhjät teepussit kerättiin lautaselle isoksi kasaksi, josta aamulla arvioitiin kuinka paljon teetä tuli taas juotua.

Tämä ilahduttava tarina liittyy vahvasti omaan teehistoriaani. Yhä yksi kestävimmistä teetä koskevista mielikuvistani tiivistyy siihen jännitykseen ja mielenkiintoon, joka huokui serkkuni teepussikokoelmista. Yritin itsekin taannoin aloitella samankaltaista teeharrastusta, mutta silloin en vielä päässyt kunnolla sisään teen maailmaan. 

Olut

Kuten taannoin tuli melkein vihjattua, teen kautta myös olutkulttuuri on alkanut kiehtomaan minua yhä enemmissä määrin. Avasinkin erikseen olutblogin, jota on tarkoitus pyörittää tässä sivulla. Tässä linkki: pryki.blogspot.com

Luulen, että teekulttuuri tulee tarjoamaan erittäin antoisan näkökulman oluen (ja muiden alkoholijuomien) maailmaan. Ainakin lähtökohtaisesti näiden kahden juoman väliltä löytyy todella paljon yhteneväisyyksiä, mutta myös kiinnostavia eroja.

Teekulttuurin tutkimus ja lähdemateriaali

Ote esseestä:

Uskonnontutkijoita on usein kritisoitu heidän etäisyydeestään tutkimuskohteisiinsa. Esimerkiksi James Frazer ja Edward Burnett Tylor, klassiset "nojatuoliantropologistit", eivät tehneet varsinaista kenttätyötä kohderyhmiensä parissa vaan luottivat eri tahoilta keräämiinsä toisen käden kirjallisiin lähteisiin.

Henkilökohtaisen kosketuksen puute tutkimuskohteeseen luo monia ongelmia. Silloin tutkija joutuu luottamaan täysin toisten keräämään aineistoon, materiaaliin, jonka keräämistä ei välttämättä ole ohjannut tieteellinen intressi vaan henkilökohtainen kiinnostus. Toisen käden etnografisen aineiston rajaamisesta ei voi koskaan olla varma; emme voi tietää mitä mahdollisesti elintärkeitä huomioita kirjoittaja on jättänyt huomiotta. Lisäksi nojatuolitutkijoilta saattaa puuttua henkilökohtainen suhde tutkimaansa kulttuuriin kokonaisuutena, ja onkin aiheellista kysyä kuinka laadukasta tutkimusta voi suorittaa tietystä ilmiöstä ilman kulttuurin, esimerkiksi kielen ja sosiaalisten rakenteiden, syvempää tuntemusta. 

Kenttätyön vaatimus koskettaa tietyllä tavalla vanhaa uskontotieteen ongelmaa tutkijan roolista tutkimansa uskonnollisen ryhmän parissa. Pitääkö tutkijan pidättäytyä täysin uskonnolle ulkopuolisena, vai tuleeko tutkijan pyrkiä ensin näkemään ilmiö myös sisältäpäin ennen kohteesta etääntymistä ja tutkimuksen suorittamista, vai voiko uskontoa tutkia vain uskonnollinen ihminen? Kulttuurintutkimuksessa kyse on tietysti usein vain tutkijan suhteesta tiettyyn kulttuuriin, harvoin mistään niin dramaattisesta kuin uskosta. Kenttätyön tärkeyttä korostavat tuntuvat vaativan tutkijalta joko täysivaltaista jäsenyyttä tutkimaansa kulttuuriin tai edes mahdollisimman tiivistä yhteistyötä kohteen kanssa, jos tutkijan sisäpiiristatuksen ajatellaan olevan mahdoton saavuttaa. Lopulta kysymys on myös kulttuurin tuntemuksen eri asteista: kuinka kauan kentällä pitää viettää aikaa tunteakseen kulttuurin täysin ja voidakseen kokea olevansa oikeutettu esittämään perusteltuja mielipiteitä kohteestaan?

Nykypäivän fragmentaarinen kulttuuriyhteiskunta erilaisine alakulttuureineen ja jopa alakulttuurien eri ryhmittymineen kannustaa tarkastelemaan perinteisiä kysymyksiä uudelleen. Miten toimia tutkimuskohteen kanssa, joka on joko erittäin vaikeasti saavutettavissa esimerkiksi alueellisen hajaantumisen vuoksi tai joka ei vastaanota ulkopuolisia henkilöitä piirinsä? Entä miten luoda kattava käsitys kulttuurista, joka vaatii jäseniltään erityisten taitojen kehittämistä ja niiden jatkuvaa kultivoimista? Pohdin näiden kysymysten merkitystä ottamalla esimerkiksi modernin teekulttuurin, erityisesti sen länsimaisessa muodossa.

Itä-aasialainen taiteellinen ja filosofis-mystinen teekulttuuri on viime aikoina levinnyt pikkuhiljaa myös länteen, jossa se on muodostanut erillisen alakulttuurinsa suuren massateekulttuurin sisälle. Tämä teekulttuuri muodostaa oman saarekkeensa erotettuna paitsi valtavirtaa edustavasta modernista länsimaisesta teekulttuurista, myös Itä-aasialaisesta kulttuurista, josta liike alunperin on lähtenyt. Dialogia käydään erityisesti Itä-aasialaisen kulttuurin kanssa, mutta vakavan kielimuurin ja käännösten puutteen vuoksi kulttuuristen vaikutteiden vaihto on hidasta ja sulkeutunutta. Muutamista kieliä ja kulttuuria taitavista yksilöistä ja pienistä ryhmittymistä on muodostunut eräänlaisia portteja itään, jotka huolehtivat klassisten tekstien ja tiedon kääntämisestä sekä uusien vaikutteiden esittelemisestä länteen. Länsimaisen teekulttuurin sisällä on myös monia tietoa välittäviä sekä kerääviä toimijoita, jotka käsittelevät uutta tietoa sitä mukaan kuin itämaista kontaktia omaavat ensikäden tiedon välittäjät sitä tuottavat. Toisaalta tämä rakennelma on johtanut vuolaaseen informaation kiertoon länsimaisessa teekulttuurissa, mutta toisaalta verkostossa liikkuu paljon kyseenalaista tietoa, jonka totuudesta tai asemasta Itä-aasialaisessa teekulttuurissa on vaikea saada selkoa.

Lisäksi pussiteekulttuuriin verrattuna itä-aasialaisvaikutteinen teekulttuuri on jakaantunut pieniin irrallisiin saarekkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Erilliset toimijat ovat kyenneet luomaan huomattavaa verkostoitumista paikallisen toiminnan kautta, mutta kulttuuri ja tieto ovat ennen kaikkea päässeet leviämään (ainakin alkuvaiheissa) Internetin välityksellä erilaisten blogien, keskustelualueiden sekä muiden kanavien kautta. Ollaan siis tilanteessa, jossa suurin osa kulttuurisesta tiedosta on ripoteltu ympäri verkkoa sekä muutamiin kirjoihin. Jos haluamme tutkia erityisesti länsimaista teekulttuuria, on siis pakko palata eräänlaiseen "tietokonetuoliantropologiaan" ja turvautua hyvin suurelta osin toisen käden lähteisiin. Tällöin tutkijan lienee parasta pitää yllä tervettä epäluuloa tiedon alkuperää ja totuudellisuutta kohtaan, ja kiinnittää huomionsa ennen kaikkea siihen, miten eri toimijat ja ryhmittyvät käsittelevät, vastaanottavat, välittävät ja tuottavat tietoa omista lähtökohdistaan käsin katsoen.

Ei silti pidä unohtaa, että vaikka suuri osa kulttuurin sisäisestä keskustelusta käydään verkossa, on teekulttuurin vankka pohja jokaisen teenjuojan käytännöllisessä harjoituksessa. Tähän puoleen kulttuurista pääsee tutustumaan pintapuolisesti esimerkiksi erinäisissä teehuoneissa ja teetapahtumissa, mutta kun lähes koko alakulttuurin pääpaino on jatkuvan (yksityisen) taidon kultivoinnin kautta saavutettavassa kokemuksessa, olisi tutkijan aiheellista vähintäänkin seurata useiden teenharrastajien harjoitusta pitkällä aikavälillä monien haastatteluiden kera. Ei välttämättä ole tarvetta pyrkiä itse saavuttamaan sisäpiirin näkökulmaa kulttuuriin henkilökohtaisen harjoituksen myötä, mutta tietynlainen eläytyvä empaattisuus on tärkeää, kuten kaikessa muussakin humanistisessa tutkimuksessa.

Huomioita Liu Tongin teoksesta Chinese Tea

Liu Tong. Chinese Tea. China Intercontinental Press 2005.

Julkaisen tässä uusia asioita, joita opin kyseisestä teoksesta.

Kasvattaminen
-Keisari Huizongin teeklassikko: teekasvit kukkuloilla(/korkeassa maastossa) tulee istuttaa aurinkoiselle sijainnille, plantaasilla(/alavalla maalla?) varjoon. Kukkuloiden yin-maaperä tuottaa ohuen makuista ja heikkoa teetä, jonka tasapainottamiseksi tarvitaan auringon yang-energiaa. Viljelmillä liian ravinteikas(/yang) maaperä tekee lehdistä liian vahvoja, joten varjoa (yin) tarvitaan tasapainottamaan maaperän energiaa. (s. 17)

-Song-dynastian aikana ihmiset lisäsivät maahan ruumenia/silppua (chaff) ja poltettua savea muokatakseen maata ilmavammaksi. (s. 17)
    -Joka kesäkuu maaperä kuohkeutettiin sekä rikkaruohot kitkettin ja kuivattiin. Kuivattuja rikkaruohoja käytettiin lannoittamiseen. Näin saatiin yhdistettyä kuohkeuttaminen, kitkeminen ja lannoitus. (s. 17)

-Ming-dynastian aikana keksittin teepensaiden kasvattaminen pistokkaista. Kun monen vuoden päästä maaperän ravinteet olivat kuluneet loppuun eikä pensas enää tuottanut uusia lehtiä, kasvi poltettiin tai katkottiin, jolloin se jatkoi kasvamistaan taas ensi vuonna. (s.18)

Prosessointi
-Viljelmillä lehdet pitää poimia aamulla, koska muuten aurinko näivettää lehtiä ja maku muuttuu. Vuorilla on usein sumuista, joten lehdet tulisi poimia vasta auringon nousun ja sumun hälventymisen jälkeen (todennäköisesti tässäkin on kyse lehtien kosteudesta) (s.18)
    -Vihdoinkin jostain löytyi hyvä syy siihen, miksi lehdet pitäisi poimia aamulla. Nämä ovat niitä asioita, joita toistetaan monissa lähteissä, mutta koskaan ei anneta kunnon selitystä. Lehtien kosteuspitoisuus on tärkeää lehtien prosessoinnissa, erityisesti hapettamisessa (lähde: http://www.amazing-green-tea.com/oolong-tea-processing.html). Mitä kosteampia lehdet ovat, sitä enemmän/nopeammin ne hapettuvat. Siksi esimerkiksi oolongien valmistuksessa näivettäminen on tärkeää tavoitellun lopputuloksen kannalta.

-Lehtien paahtamiseen käytetyt pannut eivät saisi olla liian uusia, koska ne tuoksuvat liikaa raudalle. Toisaalta ei saa käyttää pannua, jossa on käytetty öljyä, koska öljyn tuoksu tarttuu lehtiin. (s. 28)

Teeklassikot
-Zhu Quan (1378-1448) Guide of Tea:
    -Zhu Quan oli Ming-dynastian perustajan 17. poika, jota hänen veljensä piti kotiarestissa, kunnes Zhu Quan onnistui lyömään tämän vallasta. Viimeisinä vuosinaan vetäytyi yhteiskunnasta harjoittamaan taolaisuutta. (s. 43)
    -Kritisoi Lu Yuta erikoisuuksien (curiosity) tavoittelusta. (s.43)
    -Suosi irtoteetä, koska kakkutee vei teen luonnollisen olemuksen (s.43)
    -Vaihtoi teelusikan materiaalin metallista kookoksenkuoreen. (s.43)
    -Vastusti mustan teemaljan käyttöä, sillä valkoinen korostaa paremmin teen kirkkautta. (s.43)
    -Suosi teehyllyn materiaalina 'Mottled bamboo' ja 'Black bamboo' lajikkeita puun sijasta, koska ne ovat puhtaimpia. (s.44)

-Liu Yuxi (772-842) Tang-dynastia.
    -Kirjoitti runon, jossa mainittaan munkkien keksineen tavan kasvattaa teetä bambujen varjossa, jolloin kasvit myös imivät itseensä bambujen puhdasta tuoksua. (s.94)
        -Samassa runossa myös ensimmäinen maininta teelehtien paahtamisesta pannulla. (s.94)

Theodor Adorno ja esteettinen hedonismi

Palatakseni aikaisempaan postaukseen, olen löytänyt uusia näkökulmia kyseiseen aiheeseen Theodor Adornon Esteettisen teorian sivuilta. Ajatukset ovat toistaiseksi olemassa vain sekaisina muistiinpanoina, mutta koitan purkaa ne tähän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Koska Adornon kirjoitustyyli on erittäin hankalaa ja monitulkintaista tulen myös antamaan muutaman sitaatin tarjotakseni mahdollisuuden omaan pohdintaan (vaikka kontekstista irrotettuna tekstiä saattaa olla kovin vaikea ymmärtää).

Adornon estetiikkaa määrittää suuressa määrin jako eräänlaiseen aitoon taiteeseen ja kulttuuriteollisuuteen. Teollisuus liittyy tietenkin kapitalismiin ja porvarillisuuteen, joka alistaa taiteen liiketoiminnaksi, helpoksi standardoituksi sunnuntainautinnoksi. Tällöin kulttuuri alkaa myös muistuttaa kapitalismin sisäistä logiikkaa: taide on ennen kaikkea aistimellisuutta, helposti vastaanotettavaa rentoutumista ja työkyvyn uudistamista. Adornon teorian mukaan taiteen arvo siis johdetaan sen intuitiivisiin aspekteihin, teessä nämä lienee helppo käsittää aistien rekisteröimiksi sävyiksi sekä toisaalta myös päihtymykseksi.

Porvarillinen kulttuuri vaatii taiteen ilmenemisen olevan täysin intuitiivista ja henkisen sisällön täysin käsitteellistä; tästä muodostuu ehdoton raja, Adornon sanoin kuten vapaa-aika ja työ. Tästä voisi johtaa esimerkkejä tiettyyn vahvan taolaiseen teekulttuuriin, joka tosin tuntuu samaistavan teen kokonaisuudessaan, myös teen henkisen sisällön, intuitiivisuuteen. Tällöin saatetaan varoitella teen opiskelusta ja käsitteellistämisestä intuitiivista totuutta vastaan. Toki käsitteellinen työkin sallitaan teekulttuurissa ja toisinaan sitä arvostetaan paljon, esimerkiksi teeklassikoiden muodossa, mutta jako intuitiivisen teenautinnon ja käsitteellisen teetietouden (yms.) välillä on melko ehdoton.

Tarkemmin pohdittuna idea taiteesta vapaa-aikana ja työvoiman uudistajana sopii osittain hyvin teekulttuuriin. Nimittäin monet teekirjat tuntuvat pitävän teen ylimpänä arvona nimenomaan rentoutumista ja stressinpoistoa, jota ilman elämä nyky-yhteiskunnassa olisi lähes sietämätöntä. Toisaalta ei ole aina selvää asettuuko tee näissä tapauksissa täysin yhteiskuntaa vastaan (kuten on usein tapana naturalistisemmassa teekulttuurissa) vai pidetäänkö teetä ainoastaan helpotuksena, josta löytää energiaa jatkaa.

Kulttuuri heijastaa myös toista porvarillista piirrettä. Nimittäin kun taidetta lähestytään aistimellisesti, on vaarana taiteen vieraantuminen kuluttajasta tavarana, jonka menetystä pelätään kuin omaisuuden menettämistä. Tämä fetisistinen käsitys taiteesta jonain jota voidaan omistaa, mutta reflektiolla tuhota, vastaa käsitystä omaisuudesta ja sen kuluttamisesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Täytyy myöntää että tästä käsityksestä olen itsekin kärsinyt ja nimenomaan taolaisen/naturalistisen teefilosofian kautta. Esimerkiksi The Leaf varoittelee jatkuvasti artikkeleissaan liian teen opiskelun tai liian harrastelijamaisuuden vaaroista sen perusteella, että se saattaa vähentää teenautintoa.

Jos edellä mainitut Adornon esittämät ajatukset käsittelevät taidenautintoa ala-arvoisemman kulttuuriteollisuuden kannalta, liittyvät seuraavat käsitykset enemmän 'korkeampaan' taiteeseen.
Adorno vastustaa porvarillista aistimellisuutta / (nautintohakuista) kulttuurikulutusta sillä perusteella, etteivät 'taiteeseen hävinneet' pidä taidetta objektina eivätkä välttämättä saa nautintoa yksittäisistä suorituksista, mutta silti taiteesta vierottautuminen olisi heille sietämätöntä. Tämä vastaa mielestäni erittäin hyvin teekulttuuria siinä mielessä, että teestä on vaikea tai mahdoton saavuttaa strandardisti joka kerta korkeimpia fiilareita, mutta silti teetä välttämättä juodaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi käsittää niin, että Adorno jotenkin halveksuisi taiteen aistimellisuutta, päin vastoin. Hänelle taiteen henkinen sisältö avautuu ja konstruoituu vain teoksen aistimellisten piirteiden kautta, ja Adorno myös tuntuu arvostavan huomattavasti eräänlaista absoluuttista taidenautintoa, subjektin katoamista teokseen. Silti on syytä pohtia seuraavaa sitaattia eräänlaisesta esteettisestä hedonismista:

"Taiteeseen liittyvä halun momentti, protesti universaalisti välitettyä tavaraluonnetta kohtaan, on omalla tavallaan välitettävissä: se joka uppoutuu taideteokseen, vapautuu aina liian vähän antavan elämän kurjuudesta. Tällainen halu saattaa kohota huumaukseksi. Tätä tilaa ei niukka nautinnon käsite tavoita, se soveltuu lähinnä nautinnosta vieraannuttamiseen."

Adornoa on moitittu esteettiseksi elitistiksi ja olen ainakin jollain tasolla samaa mieltä. Hän tuntuu esimerkiksi usein vähättelevän taiteen aistimellisia piirteitä rankasti muun muassa henkisyyden ja totuussisällön kustannuksella (toisaalta pitää muistaa, että Adornolle henkisyys ja loppupeleissä ns. totuusisältökin nousee aistimellisuudesta). Tätä elitististä kuvaa hälventää tämä loppusitaatti, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä taiteen henkisyyden ja aistimellisuuden välille:

" Milloin henkistä ei suoriteta konkreettisesti esteettisessä rakenteessa, vakiintuu emansipoitunut henkinen elementti alempiarvoiselle temaattisen materiaalin tasolle. Henkistyminen kääntyy aistimelliselle vastakkaiseen usein omaa eriytymistään - itsessään jotain henkistä - vastaan, ja tulee abstraktiksi. Henkistyminen oli varhaisina aikoinaan primitiivisyyden saattelemaa ja taipuvainen barbariaan vastustuksessaan aistimellista kulttuuria kohtaan; fauvistien koulukunta korotti tämän ohjelmaksi. Taantumus on vastarinnan varjo affirmatiivista kulttuuria kohtaan. Taiteen henkistymisen täytyy osoittaa kyvykkyytensä nousta tämän taantumuksen yläpuolelle ja saavuttaa alistettu eriytyminen jälleen takaisin; taide rappeutuu muutoin hengen väkivaltaiseksi teoksi."