Teekulttuurin tutkimus ja lähdemateriaali

Ote esseestä:

Uskonnontutkijoita on usein kritisoitu heidän etäisyydeestään tutkimuskohteisiinsa. Esimerkiksi James Frazer ja Edward Burnett Tylor, klassiset "nojatuoliantropologistit", eivät tehneet varsinaista kenttätyötä kohderyhmiensä parissa vaan luottivat eri tahoilta keräämiinsä toisen käden kirjallisiin lähteisiin.

Henkilökohtaisen kosketuksen puute tutkimuskohteeseen luo monia ongelmia. Silloin tutkija joutuu luottamaan täysin toisten keräämään aineistoon, materiaaliin, jonka keräämistä ei välttämättä ole ohjannut tieteellinen intressi vaan henkilökohtainen kiinnostus. Toisen käden etnografisen aineiston rajaamisesta ei voi koskaan olla varma; emme voi tietää mitä mahdollisesti elintärkeitä huomioita kirjoittaja on jättänyt huomiotta. Lisäksi nojatuolitutkijoilta saattaa puuttua henkilökohtainen suhde tutkimaansa kulttuuriin kokonaisuutena, ja onkin aiheellista kysyä kuinka laadukasta tutkimusta voi suorittaa tietystä ilmiöstä ilman kulttuurin, esimerkiksi kielen ja sosiaalisten rakenteiden, syvempää tuntemusta. 

Kenttätyön vaatimus koskettaa tietyllä tavalla vanhaa uskontotieteen ongelmaa tutkijan roolista tutkimansa uskonnollisen ryhmän parissa. Pitääkö tutkijan pidättäytyä täysin uskonnolle ulkopuolisena, vai tuleeko tutkijan pyrkiä ensin näkemään ilmiö myös sisältäpäin ennen kohteesta etääntymistä ja tutkimuksen suorittamista, vai voiko uskontoa tutkia vain uskonnollinen ihminen? Kulttuurintutkimuksessa kyse on tietysti usein vain tutkijan suhteesta tiettyyn kulttuuriin, harvoin mistään niin dramaattisesta kuin uskosta. Kenttätyön tärkeyttä korostavat tuntuvat vaativan tutkijalta joko täysivaltaista jäsenyyttä tutkimaansa kulttuuriin tai edes mahdollisimman tiivistä yhteistyötä kohteen kanssa, jos tutkijan sisäpiiristatuksen ajatellaan olevan mahdoton saavuttaa. Lopulta kysymys on myös kulttuurin tuntemuksen eri asteista: kuinka kauan kentällä pitää viettää aikaa tunteakseen kulttuurin täysin ja voidakseen kokea olevansa oikeutettu esittämään perusteltuja mielipiteitä kohteestaan?

Nykypäivän fragmentaarinen kulttuuriyhteiskunta erilaisine alakulttuureineen ja jopa alakulttuurien eri ryhmittymineen kannustaa tarkastelemaan perinteisiä kysymyksiä uudelleen. Miten toimia tutkimuskohteen kanssa, joka on joko erittäin vaikeasti saavutettavissa esimerkiksi alueellisen hajaantumisen vuoksi tai joka ei vastaanota ulkopuolisia henkilöitä piirinsä? Entä miten luoda kattava käsitys kulttuurista, joka vaatii jäseniltään erityisten taitojen kehittämistä ja niiden jatkuvaa kultivoimista? Pohdin näiden kysymysten merkitystä ottamalla esimerkiksi modernin teekulttuurin, erityisesti sen länsimaisessa muodossa.

Itä-aasialainen taiteellinen ja filosofis-mystinen teekulttuuri on viime aikoina levinnyt pikkuhiljaa myös länteen, jossa se on muodostanut erillisen alakulttuurinsa suuren massateekulttuurin sisälle. Tämä teekulttuuri muodostaa oman saarekkeensa erotettuna paitsi valtavirtaa edustavasta modernista länsimaisesta teekulttuurista, myös Itä-aasialaisesta kulttuurista, josta liike alunperin on lähtenyt. Dialogia käydään erityisesti Itä-aasialaisen kulttuurin kanssa, mutta vakavan kielimuurin ja käännösten puutteen vuoksi kulttuuristen vaikutteiden vaihto on hidasta ja sulkeutunutta. Muutamista kieliä ja kulttuuria taitavista yksilöistä ja pienistä ryhmittymistä on muodostunut eräänlaisia portteja itään, jotka huolehtivat klassisten tekstien ja tiedon kääntämisestä sekä uusien vaikutteiden esittelemisestä länteen. Länsimaisen teekulttuurin sisällä on myös monia tietoa välittäviä sekä kerääviä toimijoita, jotka käsittelevät uutta tietoa sitä mukaan kuin itämaista kontaktia omaavat ensikäden tiedon välittäjät sitä tuottavat. Toisaalta tämä rakennelma on johtanut vuolaaseen informaation kiertoon länsimaisessa teekulttuurissa, mutta toisaalta verkostossa liikkuu paljon kyseenalaista tietoa, jonka totuudesta tai asemasta Itä-aasialaisessa teekulttuurissa on vaikea saada selkoa.

Lisäksi pussiteekulttuuriin verrattuna itä-aasialaisvaikutteinen teekulttuuri on jakaantunut pieniin irrallisiin saarekkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Erilliset toimijat ovat kyenneet luomaan huomattavaa verkostoitumista paikallisen toiminnan kautta, mutta kulttuuri ja tieto ovat ennen kaikkea päässeet leviämään (ainakin alkuvaiheissa) Internetin välityksellä erilaisten blogien, keskustelualueiden sekä muiden kanavien kautta. Ollaan siis tilanteessa, jossa suurin osa kulttuurisesta tiedosta on ripoteltu ympäri verkkoa sekä muutamiin kirjoihin. Jos haluamme tutkia erityisesti länsimaista teekulttuuria, on siis pakko palata eräänlaiseen "tietokonetuoliantropologiaan" ja turvautua hyvin suurelta osin toisen käden lähteisiin. Tällöin tutkijan lienee parasta pitää yllä tervettä epäluuloa tiedon alkuperää ja totuudellisuutta kohtaan, ja kiinnittää huomionsa ennen kaikkea siihen, miten eri toimijat ja ryhmittyvät käsittelevät, vastaanottavat, välittävät ja tuottavat tietoa omista lähtökohdistaan käsin katsoen.

Ei silti pidä unohtaa, että vaikka suuri osa kulttuurin sisäisestä keskustelusta käydään verkossa, on teekulttuurin vankka pohja jokaisen teenjuojan käytännöllisessä harjoituksessa. Tähän puoleen kulttuurista pääsee tutustumaan pintapuolisesti esimerkiksi erinäisissä teehuoneissa ja teetapahtumissa, mutta kun lähes koko alakulttuurin pääpaino on jatkuvan (yksityisen) taidon kultivoinnin kautta saavutettavassa kokemuksessa, olisi tutkijan aiheellista vähintäänkin seurata useiden teenharrastajien harjoitusta pitkällä aikavälillä monien haastatteluiden kera. Ei välttämättä ole tarvetta pyrkiä itse saavuttamaan sisäpiirin näkökulmaa kulttuuriin henkilökohtaisen harjoituksen myötä, mutta tietynlainen eläytyvä empaattisuus on tärkeää, kuten kaikessa muussakin humanistisessa tutkimuksessa.

Huomioita Liu Tongin teoksesta Chinese Tea

Liu Tong. Chinese Tea. China Intercontinental Press 2005.

Julkaisen tässä uusia asioita, joita opin kyseisestä teoksesta.

Kasvattaminen
-Keisari Huizongin teeklassikko: teekasvit kukkuloilla(/korkeassa maastossa) tulee istuttaa aurinkoiselle sijainnille, plantaasilla(/alavalla maalla?) varjoon. Kukkuloiden yin-maaperä tuottaa ohuen makuista ja heikkoa teetä, jonka tasapainottamiseksi tarvitaan auringon yang-energiaa. Viljelmillä liian ravinteikas(/yang) maaperä tekee lehdistä liian vahvoja, joten varjoa (yin) tarvitaan tasapainottamaan maaperän energiaa. (s. 17)

-Song-dynastian aikana ihmiset lisäsivät maahan ruumenia/silppua (chaff) ja poltettua savea muokatakseen maata ilmavammaksi. (s. 17)
    -Joka kesäkuu maaperä kuohkeutettiin sekä rikkaruohot kitkettin ja kuivattiin. Kuivattuja rikkaruohoja käytettiin lannoittamiseen. Näin saatiin yhdistettyä kuohkeuttaminen, kitkeminen ja lannoitus. (s. 17)

-Ming-dynastian aikana keksittin teepensaiden kasvattaminen pistokkaista. Kun monen vuoden päästä maaperän ravinteet olivat kuluneet loppuun eikä pensas enää tuottanut uusia lehtiä, kasvi poltettiin tai katkottiin, jolloin se jatkoi kasvamistaan taas ensi vuonna. (s.18)

Prosessointi
-Viljelmillä lehdet pitää poimia aamulla, koska muuten aurinko näivettää lehtiä ja maku muuttuu. Vuorilla on usein sumuista, joten lehdet tulisi poimia vasta auringon nousun ja sumun hälventymisen jälkeen (todennäköisesti tässäkin on kyse lehtien kosteudesta) (s.18)
    -Vihdoinkin jostain löytyi hyvä syy siihen, miksi lehdet pitäisi poimia aamulla. Nämä ovat niitä asioita, joita toistetaan monissa lähteissä, mutta koskaan ei anneta kunnon selitystä. Lehtien kosteuspitoisuus on tärkeää lehtien prosessoinnissa, erityisesti hapettamisessa (lähde: http://www.amazing-green-tea.com/oolong-tea-processing.html). Mitä kosteampia lehdet ovat, sitä enemmän/nopeammin ne hapettuvat. Siksi esimerkiksi oolongien valmistuksessa näivettäminen on tärkeää tavoitellun lopputuloksen kannalta.

-Lehtien paahtamiseen käytetyt pannut eivät saisi olla liian uusia, koska ne tuoksuvat liikaa raudalle. Toisaalta ei saa käyttää pannua, jossa on käytetty öljyä, koska öljyn tuoksu tarttuu lehtiin. (s. 28)

Teeklassikot
-Zhu Quan (1378-1448) Guide of Tea:
    -Zhu Quan oli Ming-dynastian perustajan 17. poika, jota hänen veljensä piti kotiarestissa, kunnes Zhu Quan onnistui lyömään tämän vallasta. Viimeisinä vuosinaan vetäytyi yhteiskunnasta harjoittamaan taolaisuutta. (s. 43)
    -Kritisoi Lu Yuta erikoisuuksien (curiosity) tavoittelusta. (s.43)
    -Suosi irtoteetä, koska kakkutee vei teen luonnollisen olemuksen (s.43)
    -Vaihtoi teelusikan materiaalin metallista kookoksenkuoreen. (s.43)
    -Vastusti mustan teemaljan käyttöä, sillä valkoinen korostaa paremmin teen kirkkautta. (s.43)
    -Suosi teehyllyn materiaalina 'Mottled bamboo' ja 'Black bamboo' lajikkeita puun sijasta, koska ne ovat puhtaimpia. (s.44)

-Liu Yuxi (772-842) Tang-dynastia.
    -Kirjoitti runon, jossa mainittaan munkkien keksineen tavan kasvattaa teetä bambujen varjossa, jolloin kasvit myös imivät itseensä bambujen puhdasta tuoksua. (s.94)
        -Samassa runossa myös ensimmäinen maininta teelehtien paahtamisesta pannulla. (s.94)

Theodor Adorno ja esteettinen hedonismi

Palatakseni aikaisempaan postaukseen, olen löytänyt uusia näkökulmia kyseiseen aiheeseen Theodor Adornon Esteettisen teorian sivuilta. Ajatukset ovat toistaiseksi olemassa vain sekaisina muistiinpanoina, mutta koitan purkaa ne tähän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Koska Adornon kirjoitustyyli on erittäin hankalaa ja monitulkintaista tulen myös antamaan muutaman sitaatin tarjotakseni mahdollisuuden omaan pohdintaan (vaikka kontekstista irrotettuna tekstiä saattaa olla kovin vaikea ymmärtää).

Adornon estetiikkaa määrittää suuressa määrin jako eräänlaiseen aitoon taiteeseen ja kulttuuriteollisuuteen. Teollisuus liittyy tietenkin kapitalismiin ja porvarillisuuteen, joka alistaa taiteen liiketoiminnaksi, helpoksi standardoituksi sunnuntainautinnoksi. Tällöin kulttuuri alkaa myös muistuttaa kapitalismin sisäistä logiikkaa: taide on ennen kaikkea aistimellisuutta, helposti vastaanotettavaa rentoutumista ja työkyvyn uudistamista. Adornon teorian mukaan taiteen arvo siis johdetaan sen intuitiivisiin aspekteihin, teessä nämä lienee helppo käsittää aistien rekisteröimiksi sävyiksi sekä toisaalta myös päihtymykseksi.

Porvarillinen kulttuuri vaatii taiteen ilmenemisen olevan täysin intuitiivista ja henkisen sisällön täysin käsitteellistä; tästä muodostuu ehdoton raja, Adornon sanoin kuten vapaa-aika ja työ. Tästä voisi johtaa esimerkkejä tiettyyn vahvan taolaiseen teekulttuuriin, joka tosin tuntuu samaistavan teen kokonaisuudessaan, myös teen henkisen sisällön, intuitiivisuuteen. Tällöin saatetaan varoitella teen opiskelusta ja käsitteellistämisestä intuitiivista totuutta vastaan. Toki käsitteellinen työkin sallitaan teekulttuurissa ja toisinaan sitä arvostetaan paljon, esimerkiksi teeklassikoiden muodossa, mutta jako intuitiivisen teenautinnon ja käsitteellisen teetietouden (yms.) välillä on melko ehdoton.

Tarkemmin pohdittuna idea taiteesta vapaa-aikana ja työvoiman uudistajana sopii osittain hyvin teekulttuuriin. Nimittäin monet teekirjat tuntuvat pitävän teen ylimpänä arvona nimenomaan rentoutumista ja stressinpoistoa, jota ilman elämä nyky-yhteiskunnassa olisi lähes sietämätöntä. Toisaalta ei ole aina selvää asettuuko tee näissä tapauksissa täysin yhteiskuntaa vastaan (kuten on usein tapana naturalistisemmassa teekulttuurissa) vai pidetäänkö teetä ainoastaan helpotuksena, josta löytää energiaa jatkaa.

Kulttuuri heijastaa myös toista porvarillista piirrettä. Nimittäin kun taidetta lähestytään aistimellisesti, on vaarana taiteen vieraantuminen kuluttajasta tavarana, jonka menetystä pelätään kuin omaisuuden menettämistä. Tämä fetisistinen käsitys taiteesta jonain jota voidaan omistaa, mutta reflektiolla tuhota, vastaa käsitystä omaisuudesta ja sen kuluttamisesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Täytyy myöntää että tästä käsityksestä olen itsekin kärsinyt ja nimenomaan taolaisen/naturalistisen teefilosofian kautta. Esimerkiksi The Leaf varoittelee jatkuvasti artikkeleissaan liian teen opiskelun tai liian harrastelijamaisuuden vaaroista sen perusteella, että se saattaa vähentää teenautintoa.

Jos edellä mainitut Adornon esittämät ajatukset käsittelevät taidenautintoa ala-arvoisemman kulttuuriteollisuuden kannalta, liittyvät seuraavat käsitykset enemmän 'korkeampaan' taiteeseen.
Adorno vastustaa porvarillista aistimellisuutta / (nautintohakuista) kulttuurikulutusta sillä perusteella, etteivät 'taiteeseen hävinneet' pidä taidetta objektina eivätkä välttämättä saa nautintoa yksittäisistä suorituksista, mutta silti taiteesta vierottautuminen olisi heille sietämätöntä. Tämä vastaa mielestäni erittäin hyvin teekulttuuria siinä mielessä, että teestä on vaikea tai mahdoton saavuttaa strandardisti joka kerta korkeimpia fiilareita, mutta silti teetä välttämättä juodaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi käsittää niin, että Adorno jotenkin halveksuisi taiteen aistimellisuutta, päin vastoin. Hänelle taiteen henkinen sisältö avautuu ja konstruoituu vain teoksen aistimellisten piirteiden kautta, ja Adorno myös tuntuu arvostavan huomattavasti eräänlaista absoluuttista taidenautintoa, subjektin katoamista teokseen. Silti on syytä pohtia seuraavaa sitaattia eräänlaisesta esteettisestä hedonismista:

"Taiteeseen liittyvä halun momentti, protesti universaalisti välitettyä tavaraluonnetta kohtaan, on omalla tavallaan välitettävissä: se joka uppoutuu taideteokseen, vapautuu aina liian vähän antavan elämän kurjuudesta. Tällainen halu saattaa kohota huumaukseksi. Tätä tilaa ei niukka nautinnon käsite tavoita, se soveltuu lähinnä nautinnosta vieraannuttamiseen."

Adornoa on moitittu esteettiseksi elitistiksi ja olen ainakin jollain tasolla samaa mieltä. Hän tuntuu esimerkiksi usein vähättelevän taiteen aistimellisia piirteitä rankasti muun muassa henkisyyden ja totuussisällön kustannuksella (toisaalta pitää muistaa, että Adornolle henkisyys ja loppupeleissä ns. totuusisältökin nousee aistimellisuudesta). Tätä elitististä kuvaa hälventää tämä loppusitaatti, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä taiteen henkisyyden ja aistimellisuuden välille:

" Milloin henkistä ei suoriteta konkreettisesti esteettisessä rakenteessa, vakiintuu emansipoitunut henkinen elementti alempiarvoiselle temaattisen materiaalin tasolle. Henkistyminen kääntyy aistimelliselle vastakkaiseen usein omaa eriytymistään - itsessään jotain henkistä - vastaan, ja tulee abstraktiksi. Henkistyminen oli varhaisina aikoinaan primitiivisyyden saattelemaa ja taipuvainen barbariaan vastustuksessaan aistimellista kulttuuria kohtaan; fauvistien koulukunta korotti tämän ohjelmaksi. Taantumus on vastarinnan varjo affirmatiivista kulttuuria kohtaan. Taiteen henkistymisen täytyy osoittaa kyvykkyytensä nousta tämän taantumuksen yläpuolelle ja saavuttaa alistettu eriytyminen jälleen takaisin; taide rappeutuu muutoin hengen väkivaltaiseksi teoksi."

Teedekantteri

Kirpputorit voivat todellaki olla varsinaisia aarreaittoja teeharrastajalle. Tässä viimeisin löytö, euron käsinvalmistettu  ruukku, jota käytännöllisen pienen kokonsa vuoksi päätin alkaa käyttää teelehtien dekantoimiseen. Luin taannoin TeaMasters-blogista tästä tekniikasta, ja olen siitä lähtien pitänyt silmät auki sopivaa ruukkua varten. En ole kerennyt tekemään minkäänlaista rinnakkaisvertailua dekantoidun ja suoraan pussista otetun teen kanssa, ehkä sitten kesällä.

Ruukku on ulkopinnaltaan osittain ohuesti lasitettu. Savinen korkki on ulkoa lähes täysin lasitettu, ja sen pinnalla voi erottaa korkkia ympyröivän spiraalimaisen kuvion. Korkki ei ole kovin tiivis, jonka vuoksi ruukku sopiikin dekantoimiseen paremmin kuin iättämiseen, sillä dekantoitaessa pieni määrä ilmaa tuskin on haitaksi, päinvastoin. Iättäessä korkki taas kannattaisi tiivistää esimerkiksi vahalla.

Ruukun kaulassa toistuu sama korkin spiraaliteema. Laajeneva kaula auttaa teelehtien tarkassa lisäämisessä ruukkuun. Korkin sisäpinnan lasittamattomuus on kiinnostava yksityiskohta: voimakkaimman tuoksuiset teet voi haistaa lasittamattomasta savesta hieman erilaisena kuin ruukun lasitetusta sisäpinnasta. Myös ruukun pohjalta löytyy spiraalikuvio, joka antaa harmonista vaikutelmaa yhdessä korkin ja kaulan kanssa.

Pohjassa nimimerkki UP, mahdollisesti lisäksi myös SC tai SG.

Retorinen analyysi: The Leaf

Haluan nostaa esiin tietyn kieron retorisen keinon, johon törmää usein oikeastaan missä tahansa tekstissä, eikä tee ole poikkeus. Kyse on varsinkin USA:ssa 1930-luvun loppupuolella alkaneen MCR-tutkimuksen (Mass Communication Research) esille tuomista mielipiteisiin vaikuttamisen keinoista, vaikka nämä kikat lieneekin olleet käytössä jo kauan.

Tutkimuksessa saatiin selville muun muassa, että ihmisten mielipiteitä on helpompi muuttaa (varsinkin koulutetuille ihmisille), kun tiettyä aihetta tarkastellaan ainakin näennäisesti kummaltakin kannalta. Tätä tekniikkaa näkee usein käytettävän monissa poliittisissa puheenvuoroissakin.

Nyt, katsotaan The Leafin artikkelin "Master's Call" toista sivua: kirjoittaja myöntää, että on teknisesti mahdollista opiskella teetä itsekseen, vaikka tämä oletetusti veisikin todella kauan (rivien välistä saattaa tulkita myös: mahdottoman kauan) aikaa. Tätä lausetta ympäröivää tekstiä ei tarvitse tarkastella pitkälle, ennen kuin ymmärtää kirjoittajan kuitenkin pitävän teemestaria erittäin tärkeänä ja jopa välttämättömänä teen tiellä. Valittu esimerkki on kärjistetty, kuten koko artikkelikin, mutta samaa retoriikkaa hyödynnetään ympäri Leafia sekä teeblogeja ja teekirjoja.

Tämä retorinen keino tuntuu olevan niin helposti huomattavissa jokapäiväisessä diskurssissamme, ettei se edes pystyisi muuttamaan kenenkään mielipiteitä. Ehkä todellinen vaara onkin sen kyvyssä ikään kuin poistaa kirjoittajan vastuu osoittamastaan kritiikistä ja näennäisesti pehmentää mielipiteitä niin, että myös vastakritiikin esittäminen on hankalampaa. 

Teepäihtymys

 Kun teestä kuoritaan pois vain sen filosofiset, psykologiset, moraaliset, terveydelliset ja sosiaaliset puolet, jää jäljelle ainoastaan päihtymys. Tietysti teetä on mahdotonta käsittää pelkästään päihteenä, mutta se on silti todennäköisesti ollut se piirre, joka on ensimmäisenä kiinnittänyt ihmisen huomion, ja jonka ympärille muu kulttuurikerros on rakentunut. Itse voisin erottaa teestä vähintäänkin kolmenlaisia päihtymyksen tiloja, vaikka vaihtelevia nyansseja esiintyykin loputtomasti.

Ensinnäkin teen rauhoittava puoli, jonka joku saattaisi johtaa vaikkapa l-teaniiniin tai dopamiiniin, mutta jätetään nämä pohdinnat ammattilaisille. En myöskään tarkoita rauhoittavalla pelkästään sedatiivista vaikutusta, vaan yleensäkin sitä teen juomisen aikana ja teen jälkeen vallitsevaa voimakasta olotilaa, joka on helppo huomata jonkin substanssin eli teen aikaansaamaksi. Tuon tunteen tunnistaa useiten voimakkaastaa fyysisestä tunteesta, olkoon se vaikkapa ruumiillista painavuutta tai keveyttä, mutta myös esimerkiksi katseen terävöitymistä, ajatuksen kirkkautta, inspiraatiota ja yleistä hyvinvoinnin tunnetta esiintyy sivulla. Tämä saattaa hyvinkin olla voimakkain ja helposti huomattavin teen päihdyttävistä vaikutuksista, joka tuntuu useimmiten johdattavan aloittelevan harrastelijan teekulttuurin syvyyksiin. Lisäksi tämä voimakas kokemuksellinen tunne tuntuu olevan monen teen juojan huomion keskipisteessä, eikä välttämättä edes perustellusti... Jotkut vahvan zeniläiset tai taolaiset juojat vaikuttavat tavoittelevan juuri voimakkaita (ja yhä voimakkaampia) tunnetiloja erilaisilla kikoilla, muodostaen teen mystis-esteettisen kokonaisuuden päihtymyksen ympärille.

Toisaalta tee vaikuttaa välillä yksinomaan piristävästi, varsinkin silloin kun teehen ei ole aikaa keskittyä. Piristäviä vaikutuksia voi toki ilmentyä myös edellisessä kategoriassa, mutta jotain siitä puuttuu; ehkä fyysinen tunne, tai ehkä kyse on vain aste-erosta?

Voimakkaimpana ja koukuttavimpana teen päihdyttävänä vaikutuksena pidän kuitenkin sitä 'teeflowia' joka syntyy säännöllisen teen juonnin, säännöllisen työn, levon, ruokailun ja liikunnan vuorovaikutuksesta. Tämä semi-askeettinen tee-elämäntapa saa aikaan pitkäkestoisen kirkkaan mielentilan ja fyysisen hyvinvoinnin tunteen, jota on vaikea sivuuttaa. Koukuttavan (ja jokseenkin vaarallisen) tästä tunteesta tekee sen toisaalta eksklusiivinen ja toisaalta laajenemaan pyrkivä luonne – pitkälle vietynä teeasketismi ei hyväksy kuin tietyn askeettisen elämäntavan, eikä salli poikkeuksia esimerkiksi toisten päihteiden kuten alkoholin tai vääränlaisen ruuan kuten roskaruuan kanssa.

Varsinkin yllämainittu teepäihtymys on mietityttänyt paljon. Harva ehkä olisi edes valmis viettämään kokonaisvaltaista tee-elämäntapaa, mutta miksi teekulttuuriin tietyllä tavalla sisältyy olettamus siitä, että teeasketismi olisi jonkinlainen korkein teepyhimyksen olotila? Tai vaikka teellä päihteenä onkin vain suotuisia vaikutuksia terveyteen ja muihin elämäntapoihin, millä tavoin pitäisi suhtautua siihen, että muutokset saa aikaan lopulta päihdyttävyys: onko terveellinen päihde loppujen lopuksi yhtään parempi? Vaikeita kysymyksiä, ehkä osittain turhia, mutta silti hyvin tärkeitä periaatteelliselta kannalta tarkasteltuna. Helpostusta mahdollisiin ristiriitoihin olen löytänyt ainakin teen käyttämisestä tasapainottamiseen yhä voimakkaampien tunnetilojen hakemisen sijasta, ajoittaisesta teestä irtautumisesta ja toisaalta teestä opittujen asioiden soveltamista myös muihin aloihin (esimerkiksi olueen, tästä lisää hieman myöhemmin). Toisaalta auttaisi myös nähdä päihtymys ja "selväpäisyys" sekä muutkin tunteet pikemminkin positiivisina todellisina ilmiöinä eikä vastakkaisina arvolatautuneina käsitteinä.

Luonnollisuus teekulttuurissa

Sinnitelläkseni blogin kanssa on aika julkaista jotain taas pitkästä aikaa, tällä kertaa ehkä hieman teoreettisemmalta pohjalta. Olen "joutunut" lukemaan paljon teeaiheista kirjallisuutta viime aikoina valmistellessani neljää laajahkoa tutkielmaa. Lukemani kirjallisuus on ollut erittäin mielenkiintoista ja opettavaista, joskus hieman häiritsevääkin. Tekstit ovat antaneet ainakin sen verran ajatuksenruokaa, että muutaman esseen kirjoittaminen pitäisi käydä suhteellisen nopeasti.

Eräs ajatusrakennelma johon olen törmännyt yhä uudelleen paitsi kirjoissa myös blogeissa on eräänlainen naturalismi tai essentialismi teessä. Se näkyy varsinkin monissa vastakkainasetteluissa, esimerkiksi seuraavissa:

• teeseremonia – koruton luonnokkuus
• teekannun patinoinnin edistäminen – luonnollinen patinoituminen
• massatuotetut kannut – taiteelliset tai muuten uniikit kannut
• plantaasitee – villitee
• teen tekniikan, historian tai jopa filosofian opiskelu – "tao"

Tarkkaa ja ritualisoitua teeseremoniaa (tarkoitan enemmänkin kiinalaista kuin japanilaista) on kritisoitu yhä uudelleen sen luonnottumuudesta ja tarpeettomuudesta, sillä teen nauttimiseen riittää yksinkertainenkin valmistustapa. Samoin teekannujen patinan tahallista edesauttamista pidetään tarpeettomana, mutta samalla vahvasti implikoidaan sen olevan väärin ja luonnotonta. Massatuotettuja kannuja ja plantaasiteetä pidetään hengettöminä nyky-yhteiskunnan tuotteina yksilöllisiä teevälineitä ja teelaatuja vastaan. Ja tietysti vielä teen valmistustekniikan tai historian opiskelu on sekä tarpeetonta, haitallista että luonnotonta luonnollisesti etenevää taoa vastaan.

Näissä esimerkeissä luonnollisuus on tyypillisesti pohjalla vaikuttava normi, jonka edessä tarpeettomuus tai massatuotettu hengettömyys palautuu luonnottomuuteen. Erityisen häiritseväksi näen tavan murskata tehdasvalmisteiset kannut ja plantaasitee hengettömänä massana käsinvalmistettuja kannuja sekä villiteetä tai muuta laadukasta teetä vastaan. Tuntuu aika rankalta hylätä plantaasitee vain sen epäsuotuisan alkuperän vuoksi kun samalla korostetaan kuinka teetä pitäisi aina arvostaa yksilönä.

Naturalismia voi pitää klikkiyttävänä ilmiönä, sillä kun teekulttuuria aletaan tarkastelemaan normitetusti, syntyy välttämättä vastakkaisia ryhmittymiä – eikä naturalistinen liike säästele sanojaan korostaakseen tätä rajaa. Koska luonnollisuus toimii rajana, kategorisoidaan useimmiten ulkopuoliset tavat ja ihmiset epäluonnollisiksi, usein jopa henkilöiden motiivit teen suhteen kyseenalaistetaan rankasti. Tämän näen keskustellun ilmiön surullisimpana piirteenä ja tekstini kimmokkeena.