Ote esseestä:
Uskonnontutkijoita on usein kritisoitu heidän
etäisyydeestään tutkimuskohteisiinsa. Esimerkiksi James Frazer ja Edward Burnett Tylor, klassiset
"nojatuoliantropologistit", eivät tehneet varsinaista kenttätyötä
kohderyhmiensä parissa vaan luottivat eri tahoilta keräämiinsä toisen käden kirjallisiin
lähteisiin.
Henkilökohtaisen kosketuksen puute tutkimuskohteeseen
luo monia ongelmia. Silloin tutkija joutuu luottamaan täysin toisten keräämään
aineistoon, materiaaliin, jonka keräämistä ei välttämättä ole ohjannut
tieteellinen intressi vaan henkilökohtainen kiinnostus. Toisen käden
etnografisen aineiston rajaamisesta ei voi koskaan olla varma; emme voi tietää
mitä mahdollisesti elintärkeitä huomioita kirjoittaja on jättänyt huomiotta.
Lisäksi nojatuolitutkijoilta saattaa puuttua henkilökohtainen suhde tutkimaansa
kulttuuriin kokonaisuutena, ja onkin aiheellista kysyä kuinka laadukasta
tutkimusta voi suorittaa tietystä ilmiöstä ilman kulttuurin, esimerkiksi kielen
ja sosiaalisten rakenteiden, syvempää tuntemusta.
Kenttätyön vaatimus koskettaa tietyllä tavalla vanhaa
uskontotieteen ongelmaa tutkijan roolista tutkimansa uskonnollisen ryhmän
parissa. Pitääkö tutkijan pidättäytyä täysin uskonnolle ulkopuolisena, vai
tuleeko tutkijan pyrkiä ensin näkemään ilmiö myös sisältäpäin ennen kohteesta
etääntymistä ja tutkimuksen suorittamista, vai voiko uskontoa tutkia vain
uskonnollinen ihminen? Kulttuurintutkimuksessa kyse on tietysti usein vain tutkijan suhteesta
tiettyyn kulttuuriin, harvoin mistään niin dramaattisesta kuin uskosta. Kenttätyön tärkeyttä korostavat tuntuvat vaativan tutkijalta joko
täysivaltaista jäsenyyttä tutkimaansa kulttuuriin tai edes mahdollisimman
tiivistä yhteistyötä kohteen kanssa, jos tutkijan sisäpiiristatuksen ajatellaan
olevan mahdoton saavuttaa. Lopulta kysymys on myös kulttuurin tuntemuksen eri
asteista: kuinka kauan kentällä pitää viettää aikaa tunteakseen kulttuurin
täysin ja voidakseen kokea olevansa oikeutettu esittämään perusteltuja mielipiteitä
kohteestaan?
Nykypäivän fragmentaarinen kulttuuriyhteiskunta
erilaisine alakulttuureineen ja jopa alakulttuurien eri ryhmittymineen
kannustaa tarkastelemaan perinteisiä kysymyksiä uudelleen. Miten toimia
tutkimuskohteen kanssa, joka on joko erittäin vaikeasti saavutettavissa esimerkiksi
alueellisen hajaantumisen vuoksi tai joka ei vastaanota ulkopuolisia henkilöitä
piirinsä? Entä miten luoda kattava käsitys kulttuurista, joka vaatii
jäseniltään erityisten taitojen kehittämistä ja niiden jatkuvaa kultivoimista?
Pohdin näiden kysymysten merkitystä ottamalla esimerkiksi modernin
teekulttuurin, erityisesti sen länsimaisessa muodossa.
Itä-aasialainen taiteellinen ja filosofis-mystinen
teekulttuuri on viime aikoina levinnyt pikkuhiljaa myös länteen, jossa se on
muodostanut erillisen alakulttuurinsa suuren massateekulttuurin sisälle. Tämä teekulttuuri
muodostaa oman saarekkeensa erotettuna paitsi valtavirtaa edustavasta modernista
länsimaisesta teekulttuurista, myös Itä-aasialaisesta kulttuurista, josta liike
alunperin on lähtenyt. Dialogia käydään erityisesti Itä-aasialaisen kulttuurin
kanssa, mutta vakavan kielimuurin ja käännösten puutteen vuoksi kulttuuristen
vaikutteiden vaihto on hidasta ja sulkeutunutta. Muutamista kieliä ja
kulttuuria taitavista yksilöistä ja pienistä ryhmittymistä on muodostunut
eräänlaisia portteja itään, jotka huolehtivat klassisten tekstien ja tiedon kääntämisestä
sekä uusien vaikutteiden esittelemisestä länteen. Länsimaisen teekulttuurin
sisällä on myös monia tietoa välittäviä sekä kerääviä toimijoita, jotka
käsittelevät uutta tietoa sitä mukaan kuin itämaista kontaktia omaavat
ensikäden tiedon välittäjät sitä tuottavat. Toisaalta tämä rakennelma on
johtanut vuolaaseen informaation kiertoon länsimaisessa teekulttuurissa, mutta
toisaalta verkostossa liikkuu paljon kyseenalaista tietoa, jonka totuudesta tai asemasta Itä-aasialaisessa teekulttuurissa on vaikea saada selkoa.
Lisäksi pussiteekulttuuriin verrattuna
itä-aasialaisvaikutteinen teekulttuuri on jakaantunut pieniin irrallisiin
saarekkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Erilliset toimijat ovat
kyenneet luomaan huomattavaa verkostoitumista paikallisen toiminnan kautta,
mutta kulttuuri ja tieto ovat ennen kaikkea päässeet leviämään (ainakin
alkuvaiheissa) Internetin välityksellä erilaisten blogien, keskustelualueiden
sekä muiden kanavien kautta. Ollaan siis tilanteessa, jossa suurin osa
kulttuurisesta tiedosta on ripoteltu ympäri verkkoa sekä muutamiin kirjoihin.
Jos haluamme tutkia erityisesti länsimaista teekulttuuria, on siis pakko palata
eräänlaiseen "tietokonetuoliantropologiaan" ja turvautua hyvin
suurelta osin toisen käden lähteisiin. Tällöin tutkijan lienee parasta pitää
yllä tervettä epäluuloa tiedon alkuperää ja totuudellisuutta kohtaan, ja
kiinnittää huomionsa ennen kaikkea siihen, miten eri toimijat ja ryhmittyvät
käsittelevät, vastaanottavat, välittävät ja tuottavat tietoa omista
lähtökohdistaan käsin katsoen.
Ei silti pidä unohtaa, että vaikka suuri osa
kulttuurin sisäisestä keskustelusta käydään verkossa, on teekulttuurin vankka
pohja jokaisen teenjuojan käytännöllisessä harjoituksessa. Tähän puoleen kulttuurista
pääsee tutustumaan pintapuolisesti esimerkiksi erinäisissä teehuoneissa ja
teetapahtumissa, mutta kun lähes koko alakulttuurin pääpaino on jatkuvan
(yksityisen) taidon kultivoinnin kautta saavutettavassa kokemuksessa, olisi
tutkijan aiheellista vähintäänkin seurata useiden teenharrastajien harjoitusta
pitkällä aikavälillä monien haastatteluiden kera. Ei välttämättä ole tarvetta
pyrkiä itse saavuttamaan sisäpiirin näkökulmaa kulttuuriin henkilökohtaisen
harjoituksen myötä, mutta tietynlainen eläytyvä empaattisuus on tärkeää, kuten
kaikessa muussakin humanistisessa tutkimuksessa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti