Samdayeon fermentoitu tee

Tämä tee on ehdottomasti yksi kummallisimpia laatuja, joita olen vähään aikaan maistanut. Kyseessä on siis jälkifermentoitu korealainen tee, jonka bakteerikanta on johdettu korealaisista fermentoiduista ruuista. Lisäksi tee on saanut kypsyä Jeju-saarella setritynnyrissä, siis hyvin merellisissä ja kosteissa olosuhteissa.

Kuivien lehtien tuoksu on jotenkin salmiakkisella tavalla suolainen, myös ohut ja viileä. Kun lehdet saa vähän lämpöä esilämmitetystä teekannusta tuoksu muuttuu todella tiiviin marjaisaksi, joskin tuo sama pistävä salmiakkisuus säilyy. Haudutuksen tuoksussa salmiakkisuus yhdistyy voimakkaaseen vegetaalisuuteen ja hedelmäisyyteen. Ehkä iän kanssa tuoksu olisi ihan kiinnostava, mutta ainakaan nyt talviaamuna yltiömäisen viileä ruohomaisuus ei houkuttele. Maussa on uskomatonta mehukkuutta, lisäksi kirpeyttä ja salmiakkia.

Tästä tee ei sitten seuraavilla haudutuksilla juurikaan tunnu muuttuvan eikä edes erityisemmin laimenevan. Märät lehdet ovat myös erikoiset, ne tuntuvat hyvin pehmeiltä ja hieman jauhoisilta sekä hajoavat helposti. Tämä tee ei ole samalla tavoin fermentoitunutta kuin puerh. Mieleen palautuu jatkuvasti vain yksi asia ja se on komposti...

  
Näin siis kun gongfutin teetä pienessä savikannussa isolla lehtimäärällä. Kokeilin viimeisten haudutuksien kohdalla siirtää vielä teen noin desin korealaiseen teekannuuni ja tulos oli huomattavan erilainen. Lehdet olivat hautuneet jo kuusi lyhyttä haudutusta, mutta kuten mainitsin, tämä tee ei tunnu haudutuksista juurikaan kärsivän. Nyt salmiakkisuus on lähes hävinnyt tuoksusta, vain vieno merellinen vegetaalisuus ja jotain heikkoja imeliä sävyjä on jäljellä. Suutuntuma ei ole lainkaan niin dramaattisen mehukas ja makuunkin kummalliset salmiakkiset sävyt palaavat vasta jälkimaussa nielua lämmittelemään.

Olen viime aikoina haudutellut myös korealaisia vihreitä teelaatuja samalla tavalla kuin kiinalaisia eli suhteellisen suurella lehtimäärällä. Tämä on osoittautunut joka kerta katastrofiksi: teen saa kaataa saman tien veden lisättyään ulos kannusta ja silti se on jo ylihautunutta. Ei ihmekään, että Koreassa taidetaan yhä käyttää enimmäkseen suhteellisen isoja teekannuja.

Teevälinepäivitys 2013

Vuosi 2013 on tuonut mukanaan taas kerran lisää teevälineitä. Lisäksi tietysti olen jatkanut Xishin vaalimista, joka onkin patinoitunut jo oikein hienosti.

Uusin hankinta on 70ml Chen Ju Fangin valmistama "Pan Hu" valmistajan "#2" savesta. Nyt ainakin pitäisi olla varmasti kyseessä kunnolla fermentoitua ja iätettyä Zini-savea. Vaikka kannu on vielä uusi ja imee hieman teen makuja, huomasi heti ensimmäisestä haudutuksesta saven vaikutuksen makuun. Maku on jotenkin tiiviimpi ja makeampi. Erityisen helposti eron huomasi  tieguanyinin kanssa. Kun olen hauduttanut tiekkua Xishissä, se on aina jäänyt hajuttomaksi ja mauttomaksi sekä kuivattanut suuta. Olin jo lähes luopunut toivosta kokevani vielä joskus sen tieguanyinin hurman, joka minut teeurani alussa niin voimakkaasti lumosi. Mutta kun haudutin tässä kannussa samoja lehtiä, tulos oli täysin erilainen. Nyt maku oli paksu ja makea, tuoksu voimakkaan kukkainen ja kermainen.

Tämän kokoinen teekannu sopii minulle vielä hyvin. Välillä on mukava juoda isompia haudutuksia kuin mitä Xishistä irtoaa. Lisäksi kun saa vaihdella teekannujen välillä, niiden kiehtovuus säilyy paremmin. Sen jälkeen kun on käyttänyt tätä isompaa kannua muutaman päivän, pieni Xishi tuntuu taas aivan erilaiselta.

Tässä uusi kuva Xishistä. Verrattuna tähän aikaisempaan kuvaan, voi helposti huomata kuinka hienosti kannu on patinoitunut. Kamera ei täysin onnistunut tallentamaan sitä, kuinka paljon kannun pinta heijastaa valoa.

Sitten vielä särkyneen gaiwanin tilalle hankittu noin 40ml Hokujon "Yakishime" shiboridashi. Shiboridashit on käsittääkseni tarkotettu erityisesti gyokuron hauduttamiseen, mutta tämä toimii erinomaisesti kaiken vihreän teen kanssa. Erittäin ohut savi ja astian laakea muoto pitää veden viileänä, mutta silti tarpeeksi lämpimänä. Tällä on lähes mahdotonta ylihauduttaa vihreää teetä.

Teekirjoja Helsingin yliopiston kirjastosta

Helsingin yliopiston kirjastosta on nyt saatavilla joitakin uusia teekirjoja. Valikoimasta löytyy mm.:

-Francis Ross Carpenterin kääntämä Lu Yun Chajing
-Soshitsu Sen XV: Tea life, tea mind
-Rand Castile: The Way of Tea
-Yang-Seok (Fred) Yoo: The Book of Korean Tea: A Guide to the History, Culture and Philosophy of Korean Tea and the Ceremony.

Chajing ei oikeastaan ollut ihan niin mielenkiintoinen tutkimusteni kannalta kuin olisin odottanut, lähinnähän se koostuu teetarvikkeiden luettelosta. Silti jotain kiinnostavia seikkoja siitä kävi ilmi, esimerkiksi Lu Yun aikaisissa teenkuljetuslaatikoissa pystyttiin jotenkin pitämään pientä liekkiä, joka erityisesti sateisina aikoina piti teen kuivana. Lisäksi mieltäni lämmitti huomata Lu Yun suosittelleen simpukoiden käyttämistä teelehtien mittaamiseen, kuten olen itsekin tehnyt.

Vanhassa vara...

Tässä on ensimmäinen yixing-kannuni, jonka ostin théhuoneelta vuonna 2007 tai 2008. Tilavuutta kannulta löytyy hieman turhan paljon yksityiseen käyttöön, kokonaiset kaksi desiä.

Käytin kannua pääsääntöisenä haudutusvälineenäni muutaman vuoden, kunnes siirryin Teepolun Matin kautta pienempiin gongfu-sessioihin ja oolongeihin. Nykyään oolongit tuntuvat vaihtuneen pu'erhiin, mutta pieni koko on edelleen tärkein kriteerini teekannulle.

Käytin tätä yixingiä vain maustamattomien vihreiden teelaatujen hauduttamiseen, ja mielestäni kannu käy varsin hyvin yhteen vihreän teen kanssa. Vaikka savi tuntuukin hieman pehmeältä, vihreän teen hienovarainen maku ei tunnu katoavan kannun huokosiin.

Kun siirryin pienempiin kannuihin tämä yixing jäi vuosiksi huomiotta. Säilytin sitä vanhempieni asunnolla ja join siitä satunnaisesti vihreää teetä, sittemmin myös mitä tahansa muuta teelaatua ja jopa maustettua teetä. Missään toisessa kannussa en suostuisi hauduttamaan maustettua teetä, vaikka tuskinpa aromit pysyvää vahinkoa millekään kannulle saavat aikaan.

Kannu on siis monella tapaa joutunut hylkiön asemaan, mutta viime aikoina olen alkanut ymmärtämään sitä ainutlaatuista suhdetta, joka minulla tähän yixingiin on muodostunut. Nimittäin sen kanssa voi olla täysin huolettomassa (välinpitämättömässä) tilassa; heittää satunnaiset vaatimattomat teelehdet höyryävään esilämmitettyyn kannuun ja hörppiä muutaman teemukillisen pitkin päivää kirjan tai television ohessa. Tämä kannu ei vaadi mitään minulta enkä minä vaadi siltä mitään, sen kanssa elää luontaisessa ja ennen kaikkea erittäin funktionaalisessa suhteessa. Niinpä olen taas oppinut arvostamaan tätä kannua, joskin hieman erilaisella tavalla kuin ennen.

Taolaisuus, konfutselaisuus ja buddhalaisuus

Kirjoittaessani kandityötäni minua kehotettiin useampaan kertaan selventämään miten Kiinan eri uskontojen osuus näkyy teekulttuurissa. Olen kuitenkin kieltäytynyt tällaisen hahmotelman laatimisesta, sillä Kiinan monimutkaisesta ja sekavasta uskonnollisesta kentästä on hyvin vaikeaa ja hyvin epäilyttävää lähteä selkeästi erottelemaan eri uskontoperinteiden näkemyksiä. Kiinan uskonnot ovat sulautuneet toisiinsa siinä määrin, ettei ole perusteltua lähteä erittelemään uskontoja selkeästi erillisiksi kokonaisuuksikseen – tai näin meille on ainakin opetettu jo lukiosta saakka. Lisäksi en katso tuntevani Kiinan uskontoja läheskään tarpeeksi hyvin, jotta voisin luotettavasti erotella mistä aatteista teekulttuurin eri piirteet juontuvat

Kuitenkin jopa karkea jaottelu voi olla hyödyllinen käsitteellinen työkalu, kunhan sen rajoitukset pidetään jatkuvasti mielessä. Niinpä eri uskontojen vaikutukset teefilosofiassa voi käsittää esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Taolaisuus luo ennen kaikkea sen monimutkaisen ja kaiken kattavan järjestelmän, jolle koko teekulttuuri pohjautuu. Teen qi, kasvatus-, prosessointi- ja haudutustapojen vaikutukset teen energiaan ja viiden elementin tasapainottamisen tärkeys teehetkessä ovat piirteitä, jotka juontavat suoraan taolaisesta yin-yang–filosofiasta. Lisäksi monia asioita voisi lukea yhtä hyvin taolaisuuden kuin (chan/zen) buddhalaisuudenkin piiriin, mutta näiden erottelussa ei välttämättä ole mitään mieltä, onhan taolaisuus vaikuttanut hyvin vahvasti kiinalaiseen buddhalaisuuteen. Tällaisia ilmiötä ovat esimerkiksi mystisen kokemuksen kaipuu tai maailmasta vetäytyminen.

Tunnetun näkemyksen mukaan konfutselaisuus suuntautuu enemmän maailmaa kohti, kun buddhalaisuus ja taolaisuus suuntautuvat pois päin maailmasta. Tämä on hyvin käyttökelpoinen havainto, joskin pitää muistaa että lopulta kummatkin tiet tuntuvat pyrkivän samaan päämäärään. Konfutselaisuus näkyy teekulttuurissa ennen kaikkea hyveiden ja moraalin kehittämisenä teen kautta. Esimerkiksi heijastamalla juojan mieltä tee antaa tilaa reflektiolle, jonka kautta voidaan paremmin huomioida oman käytöksen viat ja pyrkiä parempaan. Lisäksi erotuksena buddhalaisuudesta konfutselaisuus tunnustaa, että maailman yksittäisten ilmiöiden tarkastelun kautta voidaan lähestyä universaalia totuutta. Osittain tästä kumpuaa konfutselaisuuden vahva panostus klassikoiden tutkimiseen.

Buddhalaisuuden osuutta teekulttuurissa on vaikea määritellä. Toisaalta sen piiriin voidaan luetella kaikki ne teefilosofian osat, joissa selkeästi esiintyy buddhalaisia opinkappaleita. Toisaalta buddhalaisuuteen lukisi helposti mukaan kaikenlaiset meditaatiota, uppoutumista ja mystistä kokemusta korostavat käsitykset. Ei-käsitteellinen kokemus on kuitenkin yksi piirre, joka suhteellisen luotettavasti voidaan pistää buddhalaisuuden piikkiin. Kun konfutselaisuus myöntää, että opiskelulla ja tiedolla voi olla tärkeä osuus Taon ymmärtämisen polulla, näkee buddhalaisuus totuuden olevan kokonaan käsitteellisen ajattelun tuolla puolen. Sutrat ja mantrat voivat vain osoittaa kohti kuuta. Teekulttuurissa tämä näkyy esimerkiksi teetiedon ja -tekniikan opiskelun väheksymisenä tai kieltämisenä ja meditatiivisen kokemuksen tärkeyden painottamisena.

Heti kun tällainen hahmotelma on muodostettu, pitää korostaa, että kaikkien uskontojen sisällä on ollut filosofeja, jotka ovat kannattaneet toisten uskontokuntien oppeja tai näiden yhdistelmää. Ainoa varma tapa saada jonkinlainen pitävä jaottelu olisi kahlata laajalti kiinalaisen teetä koskevan kirjallisuuden läpi ja erotella toisistaan ne tekstit, jotka selkeästi soveltavat jonkin uskonnon termejä tai opinkappaleita. Toisaalta uskontojen sisäinen monimuotoisuus on ollut niin suurta, että emme välttämättä hyötyisi tästä juuri mitään.

Hong Seong-Il Hohin

Viime aikoina olen viettänyt teen suhteen hiljaiseloa ja keskittynyt muihin asioihin. Nyt kevään ensimerkkien myötä teeharrastuskin alkaa virkoamaan, uusia teelaatujakin olisi jo maisteltavaksi.

Haluan esitellä tässä nopeasti viimeisimmän lisäyksen teevälinearsenaaliini, pienen (n. 1dl) teekannun korealaiselta Hong Seong-Ililtä. Tämä korean ihmesavesta onggista valmistettu kannu on sisältä vain puoliksi lasitettu, joten se päästää teen kosketuksiin saven kanssa. Ulkopintaa koristaa monipuolinen lasitus, joka muistuttaa minua kiveä peittävästä jäkälästä. Pinnan tekstuuri on hyvin rikas: on lasitettua liukasta savea, "jäkälän" hienoa karheutta ja pieniä läikkiä lasittamatonta savea.

Olen käyttänyt kannua vain vihreän teen nauttimiseen, jota onkin talven aikana mennyt runsaasti. Tämän kanssa on hyvä lähteä keväällä kartoittamaan tarkemmin vihreän teen maailmaa.

Maurice Merleau-Ponty ja tee

Maurice Merleau-Ponty oli yksi Ranskan tärkeimmistä fenomenologeista, jonka ajatukset vaikuttavat yhä vahvasti filosofiassa. Merleau-Ponty tunnetaan ennen kaikkea ruumiillisesta fenomenologiastaan, jonka avulla hän selittää, kuinka lopulta itse tietoisuuskin nousee ruumiillisuudesta.

Merleau-Ponty esittää vakuuttavasti kokeellisen psykologian ja neuropsykologian avulla, kuinka tietoisuus ja havainto nousevat organismin reaktioista ympäristön ärsykkeisiin. Kaikkein primitiivisimmällä tasolla organismin toiminta on vain mekaanista reaktiota ärsykkeisiin. Tällöin ärsyke toimii kaksivaiheisen merkin tavoin, jossa merkki (ärsyke) viittaa tiettyyn merkitykseen (reaktio) vain empiiristen kausaalisuhteiden kautta (Kaelin 1992, 188). Organismilla on kuitenkin aina kyky omaksua reaktio omaan ruumiilliseen intentional arciinsa (en keksi sopivaa käännöstä), jolloin eliö nousee pelkän mekaanisen reaktion yläpuolelle. Kun merkki ei enää toimi pelkkien kausaalisuhteiden varassa eli kun reaktio tapahtuu ilman ärsykettä, se muuttuu symboliksi, joka toimii suhteessa muihin merkkeihin (ibid.). Symbolissa merkkiä ilmaistaan itsensä vuoksi eikä vain mekaanisena reaktiona; toisin sanoen käyttäytymisellä ei enää vain ole merkitystä, vaan se on merkitys (ibid., 189). Symbolisen toiminnan kautta eliö oppii soveltamaan taitojaan yhä uusiin tilanteisiin, jolloin sen toimintakyky paranee. Lopulta tällaisesta ärsyketason kehityksestä nousee myös ihmistietoisuus, jonka toiminta kuitenkin pohjautuu alempien tasojen rakenteisiin.

Koska Merleau-Pontylle havainto ja tietoisuus nousee ympäristöstä ja eliön olemisesta ympäristössä, hän ei voi asettaa sanallista ajattelua ihmisen tietoisuuden tai ilmaisun perustaksi. Pikemminkin jo primitiivinen havainto on ilmaisua tai luovaa toimintaa, jossa järjestämme esireflektiivisen ympäristön juuri meille sovitetuksi havaintomaailmaksi (Kaelin 1992, 223). Tietoisuus ei siis muodostu passiivisesta ympäristön vastaanottamisesta, vaan eliö vaikuttaa luovasti siihen, miten ympäristö näyttäytyy sille tietoisuudessa. Samoin emme ilmaise ajatuksiamme ennaltamuodostetuilla sanoilla, sillä sanat ovat ajattelua yhtä paljon kuin ajattelu sanoja – ilmaisussa jokainen kamppailee kielen kanssa löytääkseen sen, mitä ajattelee (ibid., 267). Tämän ilmiön on varmasti jokainen huomannut silloin, kun ei vain kykene pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, vaan ne jäävät aivan kielen päälle. Sanojen ja ajattelun samanaikaisuus näkyy myös siinä, kuinka ajatukset, jotka jäävät ilmaisematta vaipuvat nopeasti alitajuntaan (ibid., 268). Toki ajattelu ja ilmaisu eivät toimi ainoastaan kielen kautta, tai pikemminkin kieli toimii myös ei-verbaalisen ilmaisun kautta, siis esimerkiksi taiteen avulla (ibid. 270). Taiteilija ei siis ilmaise teoksissaan ajatteluaan, vaan ajattelee materiaaleillaan valmistaessaan teosta (ibid., 329). Vaikka voidaan kiistellä siitä, etteikö valmista ajatusta voisi ilmaista taiteessa (tietysti tällöin ajatus on jo muodostettu esimerkiksi sanallisesti mielessä), on Merleau-Pontyn ilmaisuteoria raikasta vaihtelua kaikille niille käsityksille, joiden mukaan taiteilija vain välittää teostensa kautta ennaltamäärättyjä informaatiopaketteja yleisölleen.

Teen kannalta oleellista on ensinnäkin ajatus siitä, että oppiminen tarkoittaa tietyn tekniikan omaksumista osaksi ruumiillista skeemaamme (intentional arc) (Kaelin 1992, 245). Ikään kuin sulautamme opitun osaksi itseämme, jolloin voimme ilmaista itseämme opitulla yhtä vaivattomasti kuin vaikkapa sanoilla. Tällainen oppiminen lienee tuttua jokaiselle, ja sama kaava toistuu teenjuojan alkutaipaleella. Ensin teekannun käsittely ja sen eri vaiheet vaativat tietoista panostamista, ja sessio suoriutuu siitä huolimatta suhteellisen kömpelösti. Ennen pitkään teekannun käsittelystä ja teen juomisesta tulee kuitenkin kuin toinen luonto, jolloin teenjuoja (tämä on tuttua esimerkiksi japanilaisesta teeseremoniasta) voi ilmaista itseään teen kautta. Toiseksi jos ajattelemme teetä ilmaisuna, muodostuu teestä oppimisen kautta kuin toinen kieli tai toinen ajattelutapa. Kuinka usein käykään niin, että teetä juotaessa herää tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea muuntaa sanoiksi? Tai niin, että arjessakin kohtaamme tuoksuja ja makuja, tunteita, asenteita, ajatuksia ja toimitapoja, jotka muistuttavat teestä? Lopulta mielestäni sama ilmiö näkyy myös siinä, kuinka teetä juotaessa mieleen juolahtaa sanallisiakin ajatuksia, jotka voivat joko liittyä teehen tai olla täysin satunnaisia. Tietysti sanallisten ajatusten voi ajatella syntyvän teehetken rauhasta, mutta silloinkin tee toimii mediana, joka mahdollistaa sellaisten ajatusten synnyn ja huomaamisen eli ilmaisun, jotka muutoin saattaisivat jäädä tiedostamattomiksi.

Merleau-Pontyn teorian kannalta avautuu siis näkymä teehen ilmaisuna: pikemminkin merkityksiä luovana ja havaintoa rakentavana toimintana kuin jonakin, johon on jo valmiiksi koodattu tietty salattu merkitys, jonka teenjuoja pyrkii paljastamaan.

Kirjallisuus:
Kaelin, Eugene Francis 1992 (julkaistu ensimmäisenä 1966). Existentialist Aesthetic: the Theories of Sartre and Merleau-Ponty. Ann Arbor: University Microfilms International.

Teekokemuksen kehystäminen

Tässä (kandidaatin)tutkielmassa päädyin tarkastelemaan teetä ennen kaikkea ympäristöestetiikan teorioiden kautta. Mielestäni ne avaavat erittäin mielenkiintoisia näkökulmia teekokemukseen ja sen uskonnolliseen merkityksellistämiseen.

En ole täysin tyytyväinen tähän työhön, koska olisin saanut paljon kattavamman ja perusteellisemman tutkimuksen aikaiseksi, jos minulla olisi ollut aikaa syventyä lisää teoreettiseen kirjallisuuteen. Tässä käsittelyä rajoitti lisäksi se, että opiskelen vielä toistaiseksi uskontotieteen laitoksella, joten näkökulman piti olla uskontotieteellinen. Seuraavat työt saattavatkin tulla esteetikan alueelta, jolloin on mahdollisuus tutkia laajemmin teetä ilmiönä ja taiteena, ja silti pitää uskonnollis-filosofinen näkökulma mukana. Todennäköisesti seuraavassa virallisessa työssä joudun kuitenkin jättämään teekulttuuriin keskittyvän näkökulman ja käsittelemään ainoastaan teoriaa.

Linkki tiedostoon

Tee ja luonnonkauneus

Viime postauksessa vilahti määritelmä taiteesta ilmaisuna, joka esittää jonkin aiheen tietystä näkökulmasta ja kutsuu yleisöä jakamaan tämän näkökulman. Teen kannalta tämä käsitys on ongelmainen, sillä määritelmä tuntuu olettavan taiteilijan, joka valitsee teokseen tietyn aiheen ja näkökulman. Teessä taas taiteilijaa ei periaatteessa ole olemassakaan. Tietysti teen prosessoijat sekä teen hauduttaja vaikuttavat huomattavasti lopulliseen teemaljaan ja tulevat näin lähelle taiteilijan roolia, mutta lopulta hekin lähinnä ohjailevat teen ominaisuuksia hienovaraisesti, pyrkien usein ilmaisemaan teen olemuksen mahdollisimman puhtaana.

Tee onkin lähempänä luonnonkauneutta kuin inhimillisen prosessin seurauksena syntynyttä taideteosta.  Teen luonnollisuus on selkeästi havaittavassa teemaljasta, josta ei heijastu yksittäinen taustatekijä vaan pikemminkin luonnon majesteettinen hiljaisuus. Luonnonkauneuden vuoksi tee on erityisen sopiva teokseen uppoutumiseen ja rauhalliseen kontemplointiin. Silti teetä voi tarkastella myös kuten perinteistä taideteosta reflektion avulla. Eri teelaadut usein tuovat mieleen tiettyjä aiheita tai tunteita: iätetty tee esimerkiksi herättää usein kunnioitusta ja vaikutelman iän myötä saavutetusta viisaudesta, kukkainen oolong keväistä herkkyyttä ja huolettomuutta sekä nuori pu'erh kärsivällisyyttä ja toivoa tulevaisuudesta. Prosessoinnin myötä teen ulkoinen olemus saavuttaa tuhansia muotoja, jotka ainakin välillä herättävät suoria mieleyhtymiä juojassa. Lisäksi vielä laajemman aihekirjon tarjoaa itse juojan mieli, joka luonnonkauneuden tyhjyydessä pystyy heijastamaan teehen siitä puuttuvan teeman. Näin ollen jokainen teesessio juojan tarkastelun kohteena muodostaa aidon ja ainutlaatuisen taideteoksen.

Kritiikin arvo

Kriitikkoa pidetään sekä teekulttuurissa että monissa muissakin taiteenlajeissa usein turhana hahmona, jonka henkilökohtaiset mielipiteet jäävät vain yksilön omiksi totuuksiksi eivätkä voi antaa mitään objektiivista kuvaa teoksesta. Kuitenkin haluaisin puolustaa niitä moniulotteisia vaikutuksia, joita kritiikillä voi ja pitäisi olla.

Ensinnäkin kriitikko tuskin kirjoittaa ensisijaisesti yleisölleen, vaan tekstinsä kautta kartuttaa henkilökohtaista havaintokykyään ja omia taitojaan. Tarkkailemalla teoksen piirteitä, niiden tasapainoa tai epätasapainoa, oppii jatkuvasti tarkastelemaan tulevia teoksia yhä paremmin sekä ottamaan epäkohdat itse huomioon omissa suorituksissaan. Parhaassa tapauksessa kritiikki voi myös opettaa lukijaa havannoimaan uusia puolia teoksista, jolloin hän on entistä valmiimpi teosten itsenäiseen tarkkailuun. Lisäksi kritiikki pitää taiteenlajia näkyvillä ja välittää tietoa uusista teoksista. Usein arvostelut eivät edes yksipuolisesti keskity kirjoittajan omiin näkemyksiin, vaan saattavat myös tarjota teoksen historiaa tai taustatietoja kritiikin sivulla. Periaatteessa kritiikin kautta myös valmistajat ja välittäjät saavat palautetta teoksistaan ja voivat oppia suorituksistaan, mutta esimerkiksi teen kohdalla palaute taitaa harvoin yltää niin pitkälle. Lopulta, vaikkakin tämä on hyvin epätodennäköistä, saattaa lukija löytää kriitikon, jonka maku on niin samanlainen omansa kanssa, että arvostelut eivät enää kuvasta pelkästään subjektiivisia mieltyksiä, vaan tavoittavat edes hetkellisiä häivähdyksiä objektiivisuudesta.

Yksi taiteen teorioista pitää taidetta ilmaisuna, joka pyrkii selventämään tiettyyn aiheeseen liittyviä tunteita/ajatuksia sekä houkuttelemaan myös yleisöä tarkastelemaan aihetta teoksessa esiintyvästä näkökulmasta. Teoksen tunteiden tai aiheen tutkiminen voidaan tietysti erottaa puhtaasta materiaalin ja muodon tarkastelusta, mutta lopulta myös teoksen muoto on olennainen osa ilmaisua. Joten ainakin niin pitkälle kun taidetta pidetään teoksen ilmaisun tarkkailuna pelkän passiivisen vastaanottamisen sijasta, voidaan kritiikkiä/arvostelua pitää olennaisena osana taidekokemusta.

Tee ja luonnonkauneus

Viime postauksessa vilahti määritelmä taiteesta ilmaisuna, joka esittää jonkin aiheen tietystä näkökulmasta ja kutsuu yleisöä jakamaan tämän näkökulman. Teen kannalta tämä käsitys on ongelmainen, sillä määritelmä tuntuu olettavan taiteilijan, joka valitsee teokseen tietyn aiheen ja näkökulman. Teessä taas taiteilijaa ei periaatteessa ole olemassakaan. Tietysti teen prosessoijat sekä teen hauduttaja vaikuttavat huomattavasti lopulliseen teemaljaan ja tulevat näin lähelle taiteilijan roolia, mutta lopulta hekin lähinnä ohjailevat teen ominaisuuksia hienovaraisesti, pyrkien usein ilmaisemaan teen olemuksen mahdollisimman puhtaana.

Tee onkin lähempänä luonnonkauneutta kuin inhimillisen prosessin seurauksena syntynyttä taideteosta.  Teen luonnollisuus on selkeästi havaittavassa teemaljasta, josta ei heijastu yksittäinen taustatekijä vaan pikemminkin luonnon majesteettinen hiljaisuus. Luonnonkauneuden vuoksi tee on erityisen sopiva teokseen uppoutumiseen ja rauhalliseen kontemplointiin. Silti teetä voi tarkastella myös kuten perinteistä taideteosta reflektion avulla. Eri teelaadut usein tuovat mieleen tiettyjä aiheita tai tunteita: iätetty tee esimerkiksi herättää usein kunnioitusta ja vaikutelman iän myötä saavutetusta viisaudesta, kukkainen oolong keväistä herkkyyttä ja huolettomuutta sekä nuori pu'erh kärsivällisyyttä ja toivoa tulevaisuudesta. Prosessoinnin myötä teen ulkoinen olemus saavuttaa tuhansia muotoja, jotka ainakin toisinaan pystyvät herättämään suoria mieleyhtymiä juojassa. Lisäksi vielä laajemman aihekirjon tarjoaa itse juojan mieli, joka luonnonkauneuden tyhjyydessä pystyy heijastamaan teehen siitä puuttuvan teeman. Näin ollen jokainen teesessio juojan tarkastelun kohteena muodostaa aidon ja ainutlaatuisen taideteoksen.

Saviliesi

Kesän alusta saakka on tullut käytettyä lähes yksinomaan saviliettä teeveden keittämiseen. Olen kuitenkin ymmärtänyt jättää kiinalaisilla oliivisiemenhiilillä leikkimisen sikseen ja siirtynyt lopullisesti suomalaiseen koivuhiileen. Koivuhiili on huomattavasti helpompi sytyttää eikä tuota oikeastaan minkäänlaista tuoksua. Oliivihiilistä tulee vahva tuoksu, jonka aikaisemmin luulin johtuvan sytytyspusseista, mutta jonka koivuhiiliin siirtymisen myötä olen huomannut olevan juuri se oliivihiilien paljon puhuttu ominaistuoksu. Tuo tuoksu tarttuu käsiin niin vahvasti, että kun veden keittämisen ja hauduttamisen jälkeen pääse vihdoinkin ensimmäisen maljan pariin, ei teestä tahdo haistaa oikein mitään.

Savilieden käytön myötä on myös vahvistunut miten hiili ja savi vaikuttavat teehen. Varsinkin dancongien, voimakkaamman(/korkealaatuisemman) yanchan ja nuoren sheng pu'erhin kanssa vaikutus on helppo huomata. Edellä mainitut teelaadut tapaavat olla ohuita ja voimakkaita, jonka vuoksi ne ottavat usein epämiellyttävästi vatsaan. Saviliesi tuntuu laimentavan tämän terän mukavaksi paksuudeksi samalla kuitenkin säilyttäen tuoksun ja maun korkeammat sävyt. Lisäksi ainakin joidenkin mustien teelaatujen (esimerkiksi dian hongin) viljaisuus ja liukas suutuntuma korostuvat välillä ylitsevuotavan vahvasti johtaen lievään pahoinvointiin. Saviliesi tuntuu pehmentävän tätäkin aggressiivista piirrettä, mutta ei ehkä aivan niin huomattavasti kuin edellisessä tapauksessa. Kolmanneksi saviliesi tuntuu antavan moneen teehen erikoisen intensiivisen suutuntuman, eräänlaisen suolaisuuden, mutta sitä tapahtuu tai sen huomaa vain satunnaisesti.

Tee-essee

Yhden lukukauden tehtävä venähti koko lukuvuoden urakaksi, mutta vihdoinkin tee-essee on valmis! Olen lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen, vaikka en tässä päässytkään vielä syventymään teoriaan niin paljon kuin halusin.

Ensimmäinen kappale on pelkkää yin-yang-järjestelmän esittelyä teen näkökulmasta, loppukappaleet teoreettisempaa materiaalia. Essee käsittelee lyhyesti määriteltynä teen rajallisuutta varsinkin teehetken kautta tarkasteltuna sekä teetä meditaationa. Tukeudun lähinnä esteettiseen teoriaan, etenkin Theodor Adornon ja Walter Benjaminin klassisiin käsityksiin.

Tässä linkki: http://www.mediafire.com/?hsw33ao075h37mp

Chawan

Olen pitkään karsastanut japanilaista teetä ja erityisesti matchaa; outo alitajuinen ilmiö, joka liittyy lähinnä yleiseen välirikkoon japanilaisen kulttuurin kanssa tai siihen järkyttävään teepulveriin, jota minulle joskus matchana myytiin. Noiden traumojen päivät ovat kuitenkin jo ohi, joten päätin hankkia chawanin ja erän kunnon matchaa.

Päädyin valitsemaan tämän tsekkiläisen Jiří  Duchekin valmistaman kulhon, koska arvostan erittäin paljon hänen työetiikkaansa. Hänen töissään yhdistyvät paikalliset luonnonmateriaalit, perinteiset työmenetelmät sekä vahva persoonallisuus. Esimerkiksi tämä chawan, joka on valmistettu paikallisesta savesta, sadevedestä ja pajulasitteesta sekä poltettu puu-uunissa, on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.  Jos ymmärsin oikein, tämänkaltaista paksuja pisaroita muodostavaa lasitusta kutsutaan bidoroksi. Pisarat ovat luovat erittäin eläväistä effektiä kulhoon ja antavat parempaa tuntumaa otteeseen. Lisäksi sisäpintaa koristaa hieno (kuvissa huonosti näkyvä) tenmoku/tianmu tyyppinen väritys. Jäniksen turkin sijaan tämän kulhon väritys yhdistettynä reunan rosoiseen tummuuteen muistuttaa tosin enemmän iiristä. Koko lasitusta peittää pienet säröt, joita ei valitettavasti ole mahdollista erottaa kuvista. Ajan myötä säröjen pitäisi tummentua teepatinasta ja luoda lisäeffektiä kulhoon. Olen myös erittäin perso tämän kulhon havainnostamille vääristyneille muodoille ja lasittamattomalle pinnalle. Tässä chawanissa reuna on mielestäni vielä suhteellisen maulla vääntynyt verrattuna joihinkin äärimmäisen vääristyneisiin kulhoihin. Paljaan saven kosketus tuntuu mielenkiintoiselta – ainoastaan hieman häiritsee tapa, jolla kulhon jalka on ikään kuin liimattu kulhon runkoon. Lisäksi paljas savi on niin rosoista, että pelkään jatkuvasti sen alkavan lohkeilla pelkästä kosketuksesta.

Duchekin teekulhot olivat yllättävän edullisia verrattuna aasialaisten taiteilijoiden töihin. Saman olen huomannut ainakin erään toisen arvostamani tsekkiläisen keramiikon töistä. Epäilenkin, että näiden keramiikkojen chawanien arvo saattaa kohota huomattavasti ajan myötä.

Valitettavasti en ole vieläkään päässyt kokeilemaan matchaa tästä chawanista. Olen kuitenkin kokeillut hauduttaa ja juoda vihreää teetä suoraan kulhosta, joka on sekin toki hyvin miellyttävää.

Kertomus

Saanen kertoa pienen tarinan eräästä anonyymista serkustani, joka lapsena harrasti innokkaasti teetä yhdessä koko kaveripiirinsä kanssa. Teetä maisteltiin ja fiilisteltiin, teepusseja keräiltiin vihkoihin ja vertailtiin ystävien kokoelmiin. Eräs kaveruksista jopa tapasi kantaa mukanaan salkkua, joka oli täytetty erilaisilla teepusseilla.

Ulkomaanmatkoillakin fokus pysyi vahvasti erikoisien teelaatujen metsästämisessä, joita sitten jaeltiin koko teepiirille maisteltavaksi. Toisinaan kaveruksilla oli tapana myös kokoontua yhteen juomaan teetä yömyöhään saakka. Teetä keiteltiin pannu kerrallaan ja analysoitiin ja hehkutettiin, tyhjät teepussit kerättiin lautaselle isoksi kasaksi, josta aamulla arvioitiin kuinka paljon teetä tuli taas juotua.

Tämä ilahduttava tarina liittyy vahvasti omaan teehistoriaani. Yhä yksi kestävimmistä teetä koskevista mielikuvistani tiivistyy siihen jännitykseen ja mielenkiintoon, joka huokui serkkuni teepussikokoelmista. Yritin itsekin taannoin aloitella samankaltaista teeharrastusta, mutta silloin en vielä päässyt kunnolla sisään teen maailmaan. 

Olut

Kuten taannoin tuli melkein vihjattua, teen kautta myös olutkulttuuri on alkanut kiehtomaan minua yhä enemmissä määrin. Avasinkin erikseen olutblogin, jota on tarkoitus pyörittää tässä sivulla. Tässä linkki: pryki.blogspot.com

Luulen, että teekulttuuri tulee tarjoamaan erittäin antoisan näkökulman oluen (ja muiden alkoholijuomien) maailmaan. Ainakin lähtökohtaisesti näiden kahden juoman väliltä löytyy todella paljon yhteneväisyyksiä, mutta myös kiinnostavia eroja.

Teekulttuurin tutkimus ja lähdemateriaali

Ote esseestä:

Uskonnontutkijoita on usein kritisoitu heidän etäisyydeestään tutkimuskohteisiinsa. Esimerkiksi James Frazer ja Edward Burnett Tylor, klassiset "nojatuoliantropologistit", eivät tehneet varsinaista kenttätyötä kohderyhmiensä parissa vaan luottivat eri tahoilta keräämiinsä toisen käden kirjallisiin lähteisiin.

Henkilökohtaisen kosketuksen puute tutkimuskohteeseen luo monia ongelmia. Silloin tutkija joutuu luottamaan täysin toisten keräämään aineistoon, materiaaliin, jonka keräämistä ei välttämättä ole ohjannut tieteellinen intressi vaan henkilökohtainen kiinnostus. Toisen käden etnografisen aineiston rajaamisesta ei voi koskaan olla varma; emme voi tietää mitä mahdollisesti elintärkeitä huomioita kirjoittaja on jättänyt huomiotta. Lisäksi nojatuolitutkijoilta saattaa puuttua henkilökohtainen suhde tutkimaansa kulttuuriin kokonaisuutena, ja onkin aiheellista kysyä kuinka laadukasta tutkimusta voi suorittaa tietystä ilmiöstä ilman kulttuurin, esimerkiksi kielen ja sosiaalisten rakenteiden, syvempää tuntemusta. 

Kenttätyön vaatimus koskettaa tietyllä tavalla vanhaa uskontotieteen ongelmaa tutkijan roolista tutkimansa uskonnollisen ryhmän parissa. Pitääkö tutkijan pidättäytyä täysin uskonnolle ulkopuolisena, vai tuleeko tutkijan pyrkiä ensin näkemään ilmiö myös sisältäpäin ennen kohteesta etääntymistä ja tutkimuksen suorittamista, vai voiko uskontoa tutkia vain uskonnollinen ihminen? Kulttuurintutkimuksessa kyse on tietysti usein vain tutkijan suhteesta tiettyyn kulttuuriin, harvoin mistään niin dramaattisesta kuin uskosta. Kenttätyön tärkeyttä korostavat tuntuvat vaativan tutkijalta joko täysivaltaista jäsenyyttä tutkimaansa kulttuuriin tai edes mahdollisimman tiivistä yhteistyötä kohteen kanssa, jos tutkijan sisäpiiristatuksen ajatellaan olevan mahdoton saavuttaa. Lopulta kysymys on myös kulttuurin tuntemuksen eri asteista: kuinka kauan kentällä pitää viettää aikaa tunteakseen kulttuurin täysin ja voidakseen kokea olevansa oikeutettu esittämään perusteltuja mielipiteitä kohteestaan?

Nykypäivän fragmentaarinen kulttuuriyhteiskunta erilaisine alakulttuureineen ja jopa alakulttuurien eri ryhmittymineen kannustaa tarkastelemaan perinteisiä kysymyksiä uudelleen. Miten toimia tutkimuskohteen kanssa, joka on joko erittäin vaikeasti saavutettavissa esimerkiksi alueellisen hajaantumisen vuoksi tai joka ei vastaanota ulkopuolisia henkilöitä piirinsä? Entä miten luoda kattava käsitys kulttuurista, joka vaatii jäseniltään erityisten taitojen kehittämistä ja niiden jatkuvaa kultivoimista? Pohdin näiden kysymysten merkitystä ottamalla esimerkiksi modernin teekulttuurin, erityisesti sen länsimaisessa muodossa.

Itä-aasialainen taiteellinen ja filosofis-mystinen teekulttuuri on viime aikoina levinnyt pikkuhiljaa myös länteen, jossa se on muodostanut erillisen alakulttuurinsa suuren massateekulttuurin sisälle. Tämä teekulttuuri muodostaa oman saarekkeensa erotettuna paitsi valtavirtaa edustavasta modernista länsimaisesta teekulttuurista, myös Itä-aasialaisesta kulttuurista, josta liike alunperin on lähtenyt. Dialogia käydään erityisesti Itä-aasialaisen kulttuurin kanssa, mutta vakavan kielimuurin ja käännösten puutteen vuoksi kulttuuristen vaikutteiden vaihto on hidasta ja sulkeutunutta. Muutamista kieliä ja kulttuuria taitavista yksilöistä ja pienistä ryhmittymistä on muodostunut eräänlaisia portteja itään, jotka huolehtivat klassisten tekstien ja tiedon kääntämisestä sekä uusien vaikutteiden esittelemisestä länteen. Länsimaisen teekulttuurin sisällä on myös monia tietoa välittäviä sekä kerääviä toimijoita, jotka käsittelevät uutta tietoa sitä mukaan kuin itämaista kontaktia omaavat ensikäden tiedon välittäjät sitä tuottavat. Toisaalta tämä rakennelma on johtanut vuolaaseen informaation kiertoon länsimaisessa teekulttuurissa, mutta toisaalta verkostossa liikkuu paljon kyseenalaista tietoa, jonka totuudesta tai asemasta Itä-aasialaisessa teekulttuurissa on vaikea saada selkoa.

Lisäksi pussiteekulttuuriin verrattuna itä-aasialaisvaikutteinen teekulttuuri on jakaantunut pieniin irrallisiin saarekkeisiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Erilliset toimijat ovat kyenneet luomaan huomattavaa verkostoitumista paikallisen toiminnan kautta, mutta kulttuuri ja tieto ovat ennen kaikkea päässeet leviämään (ainakin alkuvaiheissa) Internetin välityksellä erilaisten blogien, keskustelualueiden sekä muiden kanavien kautta. Ollaan siis tilanteessa, jossa suurin osa kulttuurisesta tiedosta on ripoteltu ympäri verkkoa sekä muutamiin kirjoihin. Jos haluamme tutkia erityisesti länsimaista teekulttuuria, on siis pakko palata eräänlaiseen "tietokonetuoliantropologiaan" ja turvautua hyvin suurelta osin toisen käden lähteisiin. Tällöin tutkijan lienee parasta pitää yllä tervettä epäluuloa tiedon alkuperää ja totuudellisuutta kohtaan, ja kiinnittää huomionsa ennen kaikkea siihen, miten eri toimijat ja ryhmittyvät käsittelevät, vastaanottavat, välittävät ja tuottavat tietoa omista lähtökohdistaan käsin katsoen.

Ei silti pidä unohtaa, että vaikka suuri osa kulttuurin sisäisestä keskustelusta käydään verkossa, on teekulttuurin vankka pohja jokaisen teenjuojan käytännöllisessä harjoituksessa. Tähän puoleen kulttuurista pääsee tutustumaan pintapuolisesti esimerkiksi erinäisissä teehuoneissa ja teetapahtumissa, mutta kun lähes koko alakulttuurin pääpaino on jatkuvan (yksityisen) taidon kultivoinnin kautta saavutettavassa kokemuksessa, olisi tutkijan aiheellista vähintäänkin seurata useiden teenharrastajien harjoitusta pitkällä aikavälillä monien haastatteluiden kera. Ei välttämättä ole tarvetta pyrkiä itse saavuttamaan sisäpiirin näkökulmaa kulttuuriin henkilökohtaisen harjoituksen myötä, mutta tietynlainen eläytyvä empaattisuus on tärkeää, kuten kaikessa muussakin humanistisessa tutkimuksessa.

Theodor Adorno ja esteettinen hedonismi

Palatakseni aikaisempaan postaukseen, olen löytänyt uusia näkökulmia kyseiseen aiheeseen Theodor Adornon Esteettisen teorian sivuilta. Ajatukset ovat toistaiseksi olemassa vain sekaisina muistiinpanoina, mutta koitan purkaa ne tähän edes jonkinlaiseen järjestykseen. Koska Adornon kirjoitustyyli on erittäin hankalaa ja monitulkintaista tulen myös antamaan muutaman sitaatin tarjotakseni mahdollisuuden omaan pohdintaan (vaikka kontekstista irrotettuna tekstiä saattaa olla kovin vaikea ymmärtää).

Adornon estetiikkaa määrittää suuressa määrin jako eräänlaiseen aitoon taiteeseen ja kulttuuriteollisuuteen. Teollisuus liittyy tietenkin kapitalismiin ja porvarillisuuteen, joka alistaa taiteen liiketoiminnaksi, helpoksi standardoituksi sunnuntainautinnoksi. Tällöin kulttuuri alkaa myös muistuttaa kapitalismin sisäistä logiikkaa: taide on ennen kaikkea aistimellisuutta, helposti vastaanotettavaa rentoutumista ja työkyvyn uudistamista. Adornon teorian mukaan taiteen arvo siis johdetaan sen intuitiivisiin aspekteihin, teessä nämä lienee helppo käsittää aistien rekisteröimiksi sävyiksi sekä toisaalta myös päihtymykseksi.

Porvarillinen kulttuuri vaatii taiteen ilmenemisen olevan täysin intuitiivista ja henkisen sisällön täysin käsitteellistä; tästä muodostuu ehdoton raja, Adornon sanoin kuten vapaa-aika ja työ. Tästä voisi johtaa esimerkkejä tiettyyn vahvan taolaiseen teekulttuuriin, joka tosin tuntuu samaistavan teen kokonaisuudessaan, myös teen henkisen sisällön, intuitiivisuuteen. Tällöin saatetaan varoitella teen opiskelusta ja käsitteellistämisestä intuitiivista totuutta vastaan. Toki käsitteellinen työkin sallitaan teekulttuurissa ja toisinaan sitä arvostetaan paljon, esimerkiksi teeklassikoiden muodossa, mutta jako intuitiivisen teenautinnon ja käsitteellisen teetietouden (yms.) välillä on melko ehdoton.

Tarkemmin pohdittuna idea taiteesta vapaa-aikana ja työvoiman uudistajana sopii osittain hyvin teekulttuuriin. Nimittäin monet teekirjat tuntuvat pitävän teen ylimpänä arvona nimenomaan rentoutumista ja stressinpoistoa, jota ilman elämä nyky-yhteiskunnassa olisi lähes sietämätöntä. Toisaalta ei ole aina selvää asettuuko tee näissä tapauksissa täysin yhteiskuntaa vastaan (kuten on usein tapana naturalistisemmassa teekulttuurissa) vai pidetäänkö teetä ainoastaan helpotuksena, josta löytää energiaa jatkaa.

Kulttuuri heijastaa myös toista porvarillista piirrettä. Nimittäin kun taidetta lähestytään aistimellisesti, on vaarana taiteen vieraantuminen kuluttajasta tavarana, jonka menetystä pelätään kuin omaisuuden menettämistä. Tämä fetisistinen käsitys taiteesta jonain jota voidaan omistaa, mutta reflektiolla tuhota, vastaa käsitystä omaisuudesta ja sen kuluttamisesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Täytyy myöntää että tästä käsityksestä olen itsekin kärsinyt ja nimenomaan taolaisen/naturalistisen teefilosofian kautta. Esimerkiksi The Leaf varoittelee jatkuvasti artikkeleissaan liian teen opiskelun tai liian harrastelijamaisuuden vaaroista sen perusteella, että se saattaa vähentää teenautintoa.

Jos edellä mainitut Adornon esittämät ajatukset käsittelevät taidenautintoa ala-arvoisemman kulttuuriteollisuuden kannalta, liittyvät seuraavat käsitykset enemmän 'korkeampaan' taiteeseen.
Adorno vastustaa porvarillista aistimellisuutta / (nautintohakuista) kulttuurikulutusta sillä perusteella, etteivät 'taiteeseen hävinneet' pidä taidetta objektina eivätkä välttämättä saa nautintoa yksittäisistä suorituksista, mutta silti taiteesta vierottautuminen olisi heille sietämätöntä. Tämä vastaa mielestäni erittäin hyvin teekulttuuria siinä mielessä, että teestä on vaikea tai mahdoton saavuttaa strandardisti joka kerta korkeimpia fiilareita, mutta silti teetä välttämättä juodaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi käsittää niin, että Adorno jotenkin halveksuisi taiteen aistimellisuutta, päin vastoin. Hänelle taiteen henkinen sisältö avautuu ja konstruoituu vain teoksen aistimellisten piirteiden kautta, ja Adorno myös tuntuu arvostavan huomattavasti eräänlaista absoluuttista taidenautintoa, subjektin katoamista teokseen. Silti on syytä pohtia seuraavaa sitaattia eräänlaisesta esteettisestä hedonismista:

"Taiteeseen liittyvä halun momentti, protesti universaalisti välitettyä tavaraluonnetta kohtaan, on omalla tavallaan välitettävissä: se joka uppoutuu taideteokseen, vapautuu aina liian vähän antavan elämän kurjuudesta. Tällainen halu saattaa kohota huumaukseksi. Tätä tilaa ei niukka nautinnon käsite tavoita, se soveltuu lähinnä nautinnosta vieraannuttamiseen."

Adornoa on moitittu esteettiseksi elitistiksi ja olen ainakin jollain tasolla samaa mieltä. Hän tuntuu esimerkiksi usein vähättelevän taiteen aistimellisia piirteitä rankasti muun muassa henkisyyden ja totuussisällön kustannuksella (toisaalta pitää muistaa, että Adornolle henkisyys ja loppupeleissä ns. totuusisältökin nousee aistimellisuudesta). Tätä elitististä kuvaa hälventää tämä loppusitaatti, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä taiteen henkisyyden ja aistimellisuuden välille:

" Milloin henkistä ei suoriteta konkreettisesti esteettisessä rakenteessa, vakiintuu emansipoitunut henkinen elementti alempiarvoiselle temaattisen materiaalin tasolle. Henkistyminen kääntyy aistimelliselle vastakkaiseen usein omaa eriytymistään - itsessään jotain henkistä - vastaan, ja tulee abstraktiksi. Henkistyminen oli varhaisina aikoinaan primitiivisyyden saattelemaa ja taipuvainen barbariaan vastustuksessaan aistimellista kulttuuria kohtaan; fauvistien koulukunta korotti tämän ohjelmaksi. Taantumus on vastarinnan varjo affirmatiivista kulttuuria kohtaan. Taiteen henkistymisen täytyy osoittaa kyvykkyytensä nousta tämän taantumuksen yläpuolelle ja saavuttaa alistettu eriytyminen jälleen takaisin; taide rappeutuu muutoin hengen väkivaltaiseksi teoksi."

Teedekantteri

Kirpputorit voivat todellaki olla varsinaisia aarreaittoja teeharrastajalle. Tässä viimeisin löytö, euron käsinvalmistettu  ruukku, jota käytännöllisen pienen kokonsa vuoksi päätin alkaa käyttää teelehtien dekantoimiseen. Luin taannoin TeaMasters-blogista tästä tekniikasta, ja olen siitä lähtien pitänyt silmät auki sopivaa ruukkua varten. En ole kerennyt tekemään minkäänlaista rinnakkaisvertailua dekantoidun ja suoraan pussista otetun teen kanssa, ehkä sitten kesällä.

Ruukku on ulkopinnaltaan osittain ohuesti lasitettu. Savinen korkki on ulkoa lähes täysin lasitettu, ja sen pinnalla voi erottaa korkkia ympyröivän spiraalimaisen kuvion. Korkki ei ole kovin tiivis, jonka vuoksi ruukku sopiikin dekantoimiseen paremmin kuin iättämiseen, sillä dekantoitaessa pieni määrä ilmaa tuskin on haitaksi, päinvastoin. Iättäessä korkki taas kannattaisi tiivistää esimerkiksi vahalla.

Ruukun kaulassa toistuu sama korkin spiraaliteema. Laajeneva kaula auttaa teelehtien tarkassa lisäämisessä ruukkuun. Korkin sisäpinnan lasittamattomuus on kiinnostava yksityiskohta: voimakkaimman tuoksuiset teet voi haistaa lasittamattomasta savesta hieman erilaisena kuin ruukun lasitetusta sisäpinnasta. Myös ruukun pohjalta löytyy spiraalikuvio, joka antaa harmonista vaikutelmaa yhdessä korkin ja kaulan kanssa.

Pohjassa nimimerkki UP, mahdollisesti lisäksi myös SC tai SG.

Retorinen analyysi: The Leaf

Haluan nostaa esiin tietyn kieron retorisen keinon, johon törmää usein oikeastaan missä tahansa tekstissä, eikä tee ole poikkeus. Kyse on varsinkin USA:ssa 1930-luvun loppupuolella alkaneen MCR-tutkimuksen (Mass Communication Research) esille tuomista mielipiteisiin vaikuttamisen keinoista, vaikka nämä kikat lieneekin olleet käytössä jo kauan.

Tutkimuksessa saatiin selville muun muassa, että ihmisten mielipiteitä on helpompi muuttaa (varsinkin koulutetuille ihmisille), kun tiettyä aihetta tarkastellaan ainakin näennäisesti kummaltakin kannalta. Tätä tekniikkaa näkee usein käytettävän monissa poliittisissa puheenvuoroissakin.

Nyt, katsotaan The Leafin artikkelin "Master's Call" toista sivua: kirjoittaja myöntää, että on teknisesti mahdollista opiskella teetä itsekseen, vaikka tämä oletetusti veisikin todella kauan (rivien välistä saattaa tulkita myös: mahdottoman kauan) aikaa. Tätä lausetta ympäröivää tekstiä ei tarvitse tarkastella pitkälle, ennen kuin ymmärtää kirjoittajan kuitenkin pitävän teemestaria erittäin tärkeänä ja jopa välttämättömänä teen tiellä. Valittu esimerkki on kärjistetty, kuten koko artikkelikin, mutta samaa retoriikkaa hyödynnetään ympäri Leafia sekä teeblogeja ja teekirjoja.

Tämä retorinen keino tuntuu olevan niin helposti huomattavissa jokapäiväisessä diskurssissamme, ettei se edes pystyisi muuttamaan kenenkään mielipiteitä. Ehkä todellinen vaara onkin sen kyvyssä ikään kuin poistaa kirjoittajan vastuu osoittamastaan kritiikistä ja näennäisesti pehmentää mielipiteitä niin, että myös vastakritiikin esittäminen on hankalampaa.